Päättäväisesti kääntyi hän hänen kadullensa - nopeasti vielä parin puutarha-aidan ohitse — tuolla oli pieni Krügerin talo, hänen vanhempiensa huvilan takana. Ylhäältä Lilin asunnosta loisti valo. Alhaalla oli vielä pimeätä, ulko-ovi oli lukitsematta. Kärsimättömästi työnsi hän sen auki ja pyrki hapuillen nopeasti sisään. Silloin juuri tuli rouva Krüger keittiöstään — kuului huudahdus — tarjotin astioineen putosi hänen käsistänsä nimisten lattialle.
"Voi sentään, rouva Krüger, pelästytinkö teidät?" Osaaottavaisena kumartui luutnantti Bertholdi auttaakseen häntä kokoamaan sirpaleet himmeässä valontuikkeessa, jonka keittiölamppu loi pimeään eteiseen.
Rouva Krüger vapisi. "Te se olette, — te se olette —!" Sanomaton pettymys ilmeni hänen vitkalleen lausumissaan sanoissa.
"Niin, minä! Kenen te sitten arvelitte tulevan, rouva Krüger?"
Rouva Krüger ei vastannut siihen mitään. Vaivaloisesti kohottautuen pystyyn kumarasta asennostaan, kulki hän horjahdellen siruinensa takaisin keittiöön. Oven paiskasi hän kiinni jälkeensä.
Omituinen olento, tuo vanha Krügerin leski. Miksihän hän pelästyi niin pahasti? Mutta sitä ei luutnantti Bertholdi tuumiskellut sen tarkemmin. Juuri oli yläkerroksen erottava lasiovi auennut, kynttilä kädessä kumartui Lili kaidepuitten ylitse.
"Minun täytyy näyttää teille tietä. Palvelustyttöni on poissa, porraslamppua ei ole vielä sytytetty!" Hän huusi sen lujasti, koettaen saada äänensä sävyn iloiseksi, joskin hänen kasvonsa puhuivat toista kieltä. Silmät tuossa alaspäin kumartuneessa vaaleassa päässä, joka kynttilänvalossa vaikutti kuin pyhimyskehän ympäröimältä, olivat tumman reunustamat, luonnottoman suuret.
Lili — hänen Lilinsä! Hellä liikutus valtasi miehen, joka kiiruhti portaita ylös, molemmin käsin olisi hän halunnut tarttua rakastettuunsa, kohottaa hänet ylös maasta, kantaa häntä ikuisesti käsivarsillaan.
Kuumin, vavahtelevin huulin suuteli hän hänen käsiänsä. Lili veti ne pois.
Lili tunsi mielensä hämmentyvän: käsittäisiköhän tulija väärin sen, että hän oli nyt, nyt juuri niin yksin asunnossaan? Niin, hän oli tahallaan lähettänyt pois palvelustytön, sillä tällä oli tapana kuunnella oven takana, ja tänään, sen hän tunsi, tänään ei hän pääsisi siitä mihinkään, tänään puhuttaisiin sellaista, jota kenenkään muun ei tarvinnut kuulla, mikä oli tykkänään heidän kahden välinen asia. Hän voitti hämmennyksensä ja hänen surumielinen katseensa kiintyi luottavaisesti Bertholdiin: ei, tuo mies ei ajattelisi hänestä mitään pahaa, ei koskaan.