"Kuinka nopeasti nämä lomapäivät ovatkaan kuluneet", sanoi hän, pakottautuen hymyilemään, masentuneen sydämensä vaikeroimisesta huolimatta. Nyt hän läksi pois, tuo hyvä, rakas olento! Tuo mies, joka vielä äskettäin oli hänelle vieras ja joka nyt jo oli hänelle niin tuttu, kuin olisivat he kuuluneet yhteen. Tässä ei ollut mitään erottavaa kuilua — sama kansa, sama isänmaa, sama kotiseutu! — Mutta sittenkään se ei saanut tapahtua. "Kiitän teitä kaikista niistä hetkistä, jotka olette omistanut minulle. Olen niin mielelläni ollut kanssanne kävelemässä. Se on virkistänyt minua. Olin pysynyt erilläni kaikesta, liiaksi vetääntynyt yksinäisyyteen. Te olette saanut minut hiukan palaamaan takaisin elämään. Nyt en tahdo enää niin vetääntyä kuoreeni." Lili katsahti arasti vieraaseensa, — miksi ei tämä sanonut mitään? Hän teki tilanteen emännälle todellakin vaikeaksi! Lili ponnisteli edelleen: "Kirjoitattehan te minulle joskus, eikö totta? Se tuottaisi minulle suurta iloa. Meistä on tosiaankin tullut niin hyvät ystävät tämän lyhyen ajan kuluessa, että meidän toki täytyy tuon tuostakin saada kuulla jotakin toisistamme. Olen myöskin aikonut rohjeta mennä vierailulle äitinne luo — olemmehan naapurit. Aikaisemminhan minä en kyennyt mihinkään." Hänen kätensä, joka velttona riippui sylissä, silitteli mustaa pukua. "Näin surupuvussa tuntee itsensä niin araksi. Mutta nyt alkaa kaikki käydä paremmin — te olette auttanut minua!" Hän hymyili Bertholdille, mutta vältellen katsetta, joka haki hänen silmiänsä. Hän tunsi sisäistä vavistusta: eikö hänen vieraansa puhuisi mitään, ei auttaisi häntä tässä vaivaloisessa seuran pidossa? Täytyihän hänen toki käsittää, ettei hän voinut, ei saanut menetellä toisin! Oi, jospa hän mieluummin olisi lähtenyt jäähyväisittä! Silloin olisi Lili nyt saanut itkeä yksin, kenenkään näkemättä! Mikä tuskan hetki tämä olikaan!
"Teidän veljenne on kai hyvin onnellinen?" Se oli kovin kömpelö kysymys, mutta hän ei tiennyt enää mitä sanoa. Hänet saattoi aivan sekaisin se, että Bertholdi herkeämättä katsoi häneen silmin, jotka olivat aivan toisenlaiset kuin ne tummat silmät, jotka hänestä kerran olivat tuntuneet niin pohjattoman syvällisiltä. Näissä kirkkaissa sinisissä silmissä kuvastui yhtä paljon rakkautta, yhtä paljon hellyyttä — täydellistä, uskollista antaumista. "Sanokaahan nyt jotakin!" virkahti Lili lopuksi. "Miksi te että puhu mitään?"
"Enhän minä saa!" Heinzin ääni oli käheä mielenliikutuksesta. Nyt tavotteli hän Lilin kättä, tämä pyrki lempeästi vetämään sen pois, mutta hän piti siitä auttamattomasti kiinni. "Huomenna minun täytyy lähteä pois — ken tietää, palaanko takaisin, — saanko minä toivoa", — hän sai vaivoin puhutuksi — "saanko ottaa mukaani sotaan toivon — toivon — —"
"Toivon?!" toisti Lili koneellisesti. Ah, hän tiesi liiankin hyvin, mitä toivoa Bertholdi tarkoitti. Mutta voiko hän, saiko hän suoda hänelle toivoa? Vuorenrinteellä oli hauta, jonka ympärillä tuulet suhisivat ja laviinit jylisivät. Hän, joka siinä lepäsi, ei kuullut tuulten suhinaa eikä laviinien jylinää, mutta hän kuuli, kuinka hänen leskensä nyt tässä puhui toiselle miehelle. Lilin sydän tykytti tuskaisesti, häpeänpuna kohosi hänen kalpeille kasvoillensa. Hitaasti pudisti hän päätänsä: "Mieleni täyttää niin syvä suru." Rukoilevasti katsoi hän ystäväänsä, hänen ilmeensä oli liikuttava. "En voi antaa teille toivoa, — en sitä toivoa, jota te tarkoitatte."
Bertholdi yritti hypähtää pystyyn, sanoa jotain, huutaa jotain, kirkaista. "Hiljaa!" äännähti Lili.
Hänen lempeä äänensä, joka oli hiukan vavissut, kävi lujaksi. "Häpeäisin omaa itseäni, jos voisin niin pian unohtaa menneisyyden. Miesparkani oli minulle kerran hyvin, hyvin rakas. Ja nyt" — hän irroitti kätensä, jota Bertholdi yhä piteli, ikäänkuin verhoutuen mustan pukunsa suojaan, hän veti sen ahtaammin ympärilleen, — "nyt mietiskelen sitä, kuinka surullista on, että kaiken piti käydä sillä tavoin. Ja kuitenkin — kuinka hyvä!" Hän koetti hymyillä, hän katsoi avomielisesti nuoreen mieheen: "Luuletteko, että olisin enää voinut viihtyä Italiassa? Tuo maa on minulle rakas, — mutta nyt? Ei, siitä ei ikinä olisi tullut hyvää. Parempi on, että kävi näin."
Bertholdi tavotteli jälleen hänen kättänsä, hänen molempia käsiänsä: siinähän hän itse sanoi, että oli hyvä että hän oli tullut vapaaksi. Italia ei enää koskenut häneen, täällä, täällä oli Saksanmaa ja saksalaisen miehen rakkaus. "Hyvä, rakas rouva!" Mitä kaikkea tahtoikaan hän sanoa hänelle, miten häntä rukoilla, houkutella, — anastaa hänet omaksensa kuin valloitetun kaupungin! Kiihkeän intohimoisesti, antautuen kokonaan tunteittensa huumaukseen halusi hän vetää hänet puoleensa, huutaa hänelle sadoin, tuhansin kerroin: "Unohda entiset, nauti nykyhetkestä, — rakastan sinua, rakastan sinua!" Mutta tuo kaikki jäi tekemättä. Katse tuikeana peräytyi Lili, ja kuin arvaten nuorukaisen ajatukset hän lausui: "Jos todella olette minun ystäväni, ette saa puhua minulle tuolla tavoin. En tahdo kuulla mitään. En myöskään tahdo toistamiseen kokea kaikkea odotuksen tuskaa ja hätää, jonka jo kerran olen kokenut, — en kestä, en kestä sitä. Jääkää hyvästi, rakas ystävä!"
Nyt yritti hän ojentaa Bertholdille molemmat kätensä. Mutta tämä ei huomannut tuota hänen liikettänsä. Ei hän myöskään huomannut, kuinka kalpeat Lilin kasvot olivat, ei hänen arkaa, tuskaista katsettansa. Hän näki vain, että hän väistyi, huomasi vain hänen vastarintansa. Se auttoi hänet tyyntymään. Nyt tuli hän jälleen tajuihinsa. Hän oikaisi itsensä, ikäänkuin puolustautuaksensa jotakin vastaan: hän tahtoi salata, kuinka läheltä tämä häneen kävi! Ja kumminkin tuntui elo hänestä äkkiä täysin arvottomalta, mitättömältä kaikki, minkä puolesta hän oli taistellut. Hän olisi halunnut heittäytyä maahan kuin hillitön poikanen. Mutta hän kumarsi Lilille teennäisen kohteliaasti: "Voikaa hyvin, hyvä rouva!"
Lilin silmät kyyneltyivät. Oi, jospa hän tietäisi, mitä Lilin mielessä liikkui! Nyt hän läksi hänen luotansa — tällä tavoin — ja kumminkaan ei Lili olisi tahtonut mitään niin kuin kietoa kätensä hänen kaulaansa ja kuiskata hänen korvaansa: "Oi palaa, palaa myöhemmin!" Mutta hänen täytyi sittenkin antaa hänen mennä menojansa; hän tunsi sen selvästi: oli tarpeen vain sana, katse, hengähdys — ja se, mitä hän pelkäsi, olisi tapahtunut. Luutnantti Bertholdi oli vapaa, hänen ei tarvinnut tehdä kenellekään tiliä teoistansa, mutta hän, Lili?! Hänen leskenpukunsa oli vielä uusi, hänen miehensä hauta ei ollut vielä ruohottunutkaan. Hän oli vielä sidottu. Hänen oli tehtävä tiliä miehellensä, joka maailman silmissä oli kuollut, vaan joka eli häneen nähden. Ei, hän ei voinut sille mitään, tällaiseksi täytyi jäähyväisten muodostua. Toisin ei saanut olla.
Mutta siihen ei hän voinut mitään, että hänen silmistänsä alkoi tipahdella kyyneleitä. Niitä ei Bertholdi nähnyt. "Palatkaa myöhemmin!" kuiskasi hän. Poistuva mies ei kuullut hänen sanojansa.