Heinz oli jäähyväisiksi suudellut häntä kädelle, nyt hän oli ovella. Hän oli jo tarttunut kädensijaan — tunteet pyrkivät äkkiä valtaamaan Lilin mielen. Äkkiä tuli hänen eteensä kysymys: oliko kieltäytyminen todellakin paikallaan? Ilta oli niin pimeä, kaikkialla vallitsi hiljaisuus, talo oli yksinäinen ja tässä olivat vain he molemmat — kahden kesken — ulkona maailmassa odotti tuska ja taistelu — — — Hän rientäisi — rientäisi hänen jälkeensä! Ken voisi estää häntä tarrautumasta häneen kiinni, häntä pidättämästä?! Hänen nuoruutensa, hänen luontonsa vaati oikeutensa. Hän rakasti tuota miestä, sen tunsi hän tänä hetkenä selvästi, — mitä häneen koski mikään muu?!
Mutta vaieten hän taivutti päätänsä jäähyväisiksi, saattoi vierastaan eteiseen, kumartui kaidepuitten ylitse ja tervehti vielä kädenliikkeellä.
Heinz ei ollut enää katsahtanut taaksensa, ei luonut enää silmäystäkään häneen. — —
Sokean tavoin hapuillen oli Bertholdi tullut talosta ulos. Pimeä katu näytti hänestä vielä pimeämmältä, ja hänen korvansa olivat kuurot, — kuurommat kuin monipäiväisen rummutuksen jälkeen sotakentällä. Hänen polvensa notkuivat, hänen kasvonpiirteensä vavahtelivat. Hermot tekivät hänelle jälleen kepposen, kuten pahimpain päiväin jälkeen Marnen luona.
Hän kuuli kimeän huudahduksen, joka saattoi hänet säpsähtämään. Seurasi toisia huutoja, — lapsia siellä oli, jotka pitivät niin kovaa ääntä. Asemalta päin, pääkatua pitkin, kuului reippaita, hypähteleviä, tepastelevia askeleita. Joukko poikasia juosta lotisutteli läpi syvimmän loan, lätäköt roiskahtelivat, jokainen halusi olla etumaisena. He kirkuivat, nauroivat, toitottivat iloiten ja riemuiten: "Huomenna on lupa! Huomenna on lupa!"
Ja kellot alkoivat jälleen soida, — kumeasti, juhlallisesti. Ovet paukkuivat, akkunat aukenivat: soitettaisiinko kolmeen kertaan? Hiljainen katu oli äkkiä käynyt eloisaksi, pimeä esikaupunki valoisammaksi. Soitto lakkasi, alkoi uudelleen, lakkasi taas ja alkoi sitten kolmannen kerran.
Liput liehumaan! Cettinje, Cettinje! Montenegron pääkaupunki oli valloitettu. Jälleen yksi kaupunki lisää.
XI.
Uusien joukkojen lähtiessä rintamalle, kajahtivat eläköön-huudot jo hiukan laimeammin. Sotaa oli kestänyt jo liian kauan! Kaksi sotatalvea — se kysyy lujuutta! Lomalle päässeet, jotka tulivat lännestä, olivat kertoneet kammottavia seikkoja, — ei siis ihmekään, jos moni nuorukainen, joka ei ollut ennen pelosta tiennyt, tunsi selkäänsä karmivan. Mitäpä hyödytti, joskin Montenegro oli pyytänyt rauhaa — pienet varkaat hirtetään, suuret päästetään menemään — mitään rauhantuntua ei ilmassa vielä ollut. Ja kumminkin oli luonnossa jo kevään oireita. Varhain se oli tullutkin. Jo helmikuussa soittelivat sääskipatsaat sulaneissa puutarhoissa, viettäen iloisia karkeloita.
Kuuma ottelu oli käynnissä Verdunin edustalla. Onneansa sai kiittää se, ken siellä henkensä säilytti. Ne vaimot, jotka tiesivät miestensä siellä olevan, käyttäytyivät kuin hätääntyneet kanat, joita haukka ajelee. Kenpä heistä voikaan varmuudella sanoa: Mieheni elää vielä! Ei saapunut kirjeitä, ei kortteja, — ne takavarikoitiin. Tavarakääröjä ei nyt myöskään käynyt lähettäminen. Se oli melkein raskainta kaikesta. Kuinka halukkaasti olikaan ostettu kala- ja lihasäilykkeitä, konjakkipulloja, leivoskoteloita, suklaalevyjä, virvoituskaramellejä, niin että ne korkeasta hinnastaan huolimatta katosivat näyteakkunoista nopeasti kuin akanat tuulessa. Kenpä olisi epäröinyt laskea viimeiset setelinsä puodintiskille yhdenkin makupalan lunnaiksi. Tiesihän näin edes toimittaneensa miehellensä päivän, jolloin hän sai syödä jotain mieleistänsä. Moni muoriparka tutki ensin varovasti kielenkärjellään makeisia, joita laitteli kääröön: oivallista, ei siinä ollut vielä mitään lisäkettä, vaan ihka oikeita jauhoja, oikeata voita. Poikanenhan oli niin perin ahnas leivoksille! Ja muori myhähteli tyytyväisenä ja tunsi vielä makean maun kielellänsä syödä natustaessaan kuivaa leipäänsä.