Lomasta ei näyttänyt olevan tietoakaan, lännestä ei saapunut ketään. Venäjältä tuli joitakuita, mutta se rintama ei erikoisemmin kiinnittänyt mieliä. Verdun, Verdun — siinä kiertelivät kaikkien ajatukset. Lukemattomat lapset Saksan valtakunnassa panivat kätensä ristiin iltarukoukseen isän puolesta, joka oli valloittamassa Douaumontia ja Vauxia, noita panssarilinnoituksia, jotka antoivat pahempia iskuja kuin minkään hirviön hampaat. Lukemattomat sydämet avarassa Berlinissä jähmetytti kauhu kuolinilmoituksista, joita oli palstojen täydeltä sanomalehdissä, — jäisikö ainoatakaan eloon! 'Kiihkeitä jälkijoukkojen taisteluita',— jokainen tiesi, mitä se merkitsi.
Esikaupungissamme oli niistä vaimoista, joiden miehet olivat Verdunin edustalla, Dombrowskin eukko ehkä ainoa, joka ei ollut menettänyt naurulahjaansa. Että Stanislaus ei kirjoittanut, se ei tuottanut hänelle levottomuutta, — olihan hän usein ennenkin ollut kirjoittamatta. Lyhyet olivat tiedonannot aina olleet: 'Rakas Minka, olen terve. Näkemiin. Tervehdys Stanislaultasi.' Mitäpä väliä sillä oli, lukiko hän tuon vai oli lukematta! Miesparka oli huono kynäniekka. Huonohan hän itsekin oli. Hänen kaukaisessa kotiseudussaan Ylä-Sleesiassa, missä hän oli tutustunut mieheensä ollessaan kaivostyössä mukana hiilten kuljetuksessa, ei vaadittu kaunokirjoitustaitoa. Nyt oli Stanislaus jo liian vanha sitä oppiakseen, lähenteli jo neljääkymmentä. No, hän oli varmastikin vielä elossa, jos niin oli Jumalan tahto. Eikä Minka edes varmasti tiennyt, oliko hän mukana juuri Verdunin edustalla, hänen viime korttinsa leimassa oli vain ollut 'Länsirintama'.
Sillävälin kuin toiset naiset, joita kaunis Minka tapasi ostoretkillään, olivat kuin tuulessa lepattavat sammuvaiset liekit, komeilivat hänen kasvonsa miellyttävän täyteläisinä. Hänen toimeentulonsa ei ollut niinkään huonoa. Saihan sitä sentään ansaituksikin, kun vain osasi pitää huolta itsestänsä. Olihan hänellä maapalstansa ja voihan sitäpaitsi — sitäpaitsi — hän ei sanonut suoraan, millä tavoin sitäpaitsi kävi ansaitseminen. Mutta vihjauksia hän sentään antoi tuon tuostakin. Kun hänen vuokralaisensa vakava katse silloin kiintyi häneen nuhtelevana ja hiukan halveksivana, tyrskähti hän nauruun. Aika typerä hän oli, tuo Hieselhahnin tyttö, eihän hän ollut lainkaan ruma, olisihan hänelläkin voinut olla paremmat päivät. Tulisipa vain kerrankin hänen seurassaan käyskentelemään asemalla, missä kaupunkiin majoitetut sotamiehet ostivat Dietrichiltä sikareja tai seisoskelivat ilmoitustaulun luona sotauutisia lueksien. Silloin olisi varmaan hänenkin osalleen löytynyt jokin, joka omisti jotakin. Oma syynsä, jos hänen oli vaikea tulla toimeen!
Gertrud oli jäänyt velkaa vuokrastansa. Tänään alkoi maaliskuu, hänen olisi ollut jälleen maksettava, eikä hän voinut maksaa edellistäkään. Epäröiden astui hän keittiöön, missä Minka Dombrowski istui kuuman hellan ääressä selkäänsä lämmitellen. Minka oli vielä puettuna aamutakkiin ja alushameeseen, uniset silmät puoliummessa. Gertrudista oli kuin olisi hänen mieltänsä alkanut etoa — tuossa istui vaimo laiskana ja tyytyväisenä, ja Dombrowski makasi tuolla kaukana mutaisessa juoksuhaudassa tai ehkäpä verissään. Hänelle kohosi kurkkuun jotain, joka pyrki esiin, mutta hänen täytyi pidättää jokainen nuhteen sana ja hillitä katseensakin. Hänellähän oli anomus lausuttavana. Katse maahan luotuna meni hän lähemmäksi.
"Jo hereillä?" sanoi Minka, raaputtaen tuuheata tukkaansa. "Juon vielä kupin lisää, kovin on vielä varhaista. Kas tässä" — hän veti paikaltaan nousematta kupin lähemmäksi ja kaatoi siihen, "maistuu kai teillekin päivän alkajaisiksi kulaus kuumaa."
"Ei, kiitoksia." Gertrudista tuntui ettei hänen käynyt nauttiminen tippaakaan, niin viehättävältä kuin juoma tuoksahtikin. Se oli vielä oikeata kahvia; pitkiin, pitkiin aikoihin ei hän enää ollut saanut sitä maistaa. "Nyt on jo maaliskuu", alkoi hän soperrella, "mutta en voi kumminkaan maksaa teille — maksaa vuokraa — muuta kuin kuluneelta ajalta."
"No, antaapa olla sitten." Minka haukotteli. "Paljonkos te sitten olette minulle velkaa?"
"Koko helmikuulta vielä", sanoi Gertrud hiljaa. Hehkuva puna kohosi hänen poskillensa.
Kaunis Minka kuunteli häntä tyynesti. "Ei se ole niin vaarallista", naurahti hän, "nälkään en silti kuole. Maksatte sitten ensi kuussa kaikki kerrallaan."
"Kun vain voisin!" Ahdistava tuska saattoi Gertrudin äänen melkein kuulumattomaksi. "Enhän olisi muutoin velkaantunut, vaan kun minun täytyi lapsen sairauden takia jättää reppujen neulonta ja hakea sitten muuta työtä. Olkisäkkien neulomisesta maksetaan vähemmän. Älkää panko pahaksenne!"