"Siitä ei mulla ole tietoa. Kirkunut oli vaimo kuin hullu. Lähtönsä kai hänkin olisi saanut, vaan ihmiset ehtivät apuun, paha kyllä. Olisi mun puolestani saanut tappaa hänetkin".
Tappaa! Gertrudia värisytti.
"Malttakaa mielenne", sanoi vanha vaimo, joka tähän saakka oli vaiennut, ja omituinen hymyily, puolittain ivallinen, puolittain alakuloinen, väreili hänen ryppyisillä, kärsimysten runtelemilla kasvoillansa. "Miehet tekevät juuri samaten. Luuletteko te sitten, että he ranskattarien seurassa, tai missä milloinkin ovat, aina pysyvät uskollisina? Se ei pälkähtäisi heille päähän! Mutta me, me" — hänen käheä äänensä kävi äkkiä kimakaksi ja kiivaaksi — "me emme saa tehdä mitään sellaista. Luuletteko te sitten, että tuollaisen nuoren vaimon, — joka kenties ei välitä ollenkaan miehestänsä tai kenties ajattelee häntä aivan liiaksikin, — luuletteko että hänen on niin helppoa olla yksin? Aivan yksin, ilman mitään sydämen tyydykettä."
"No jopa nyt jotakin!" Nuorempi vaimo, joka äsken oli puhunut, oli vallan kauhuissaan. "Ja te puolustatte sitä vielä! No niin, teiltähän sitä kyllä voi odottaa!" Sana 'teiltä' kajahti halveksivalta. "Sen sanon, että jos mieheni tulisi sodasta ja minä olisin tehnyt jotain sellaista, — silloin ei minun kävisi hyvin!"
Asiaa pohdittiin eri puolilta. Toisista vaimoa kyllä kävi puolustaminenkin, toisten mielestä olisi ollut oikeinta toimittaa uskoton vaimo rakastajansa matkaan. He joutuivat siitä melkein riitaan keskenänsä. Pitikö hänen nyt sitten päästä aivan rangaistuksetta? Mies-parka teljettäisiin linnaan ja saisi kantaa murhaajan nimeä — vaimo, oikea rikollinen, jäisi vapaaksi.
"Hän on jo saanut rangaistuksensa", sanoi vanha vaimo hiljaa. Hän nyökkäsi itsekseen. Hänen mieleensä oli tullut surullinen muisto, — hänkin oli kerran ollut nuori ja jäänyt yksin. Hän pyyhkäisi otsaansa ja silmiänsä, ikäänkuin karkottaakseen jotain epämieluista.
Gertrud kuunteli hiljaa naisten keskustelua: ne lörpöttelivät ja kiistelivät, eikä nauruakaan puuttunut. Kaikki kadun loka levitettiin täällä tarkastettavaksi. Päivän tapahtumasta johtui puhe toisiin samanlaisiin juttuihin: sellaista ei tapahtunut yksistään Ackerstrassella, vaan kaikkialla maailmassa. Kertomuksen kesken kajahti tuon tuostakin ilon remahdus: aivanhan siinä sai nauraa haljetakseen!
Vanha Seifertin muori ei nauranut. Ei hän myöskään kertonut mitään. Huulet yhteenpuristettuina istui hän paikallaan, laihat kasvot liikkumattomina, ja neuloskeli vain. Hänen karheat sormensa olivat erittäin nopeat. Gertrud tarkkasi häntä: taitavuudestaan huolimatta ei hän pysynyt hänen rinnallaan. Hänen sormenpäitään kirveli karkean säkkikankaan käsittelemisestä, kova nyöri painoi haavoja ihoon. — Millainen ihminen lienee tuo nainen ollut? Hän näytti siltä, kuin jokin raskas taakka painaisi hänen mieltänsä. Ehdottomasti tuli Gertrud yhä uudelleen luoneeksi häneen katseen. Muori lienee vainunnut uteliaisuutta tuossa katseessa, sillä hän sanoi raa'asti: "Ei minussa ole mitään katselemista!" Gertrud punehtui ja mumisi jotain anteeksipyynnön tapaista.
Päivällisajan lähetessä katosi Seifertin muori hetkiseksi "Nyt hänen täytyy mennä poikaansa ruokkimaan", sanoi nuori soturinvaimo, joka istui Gertrudin vieressä. "Älkää katsoko häneen niin usein, neiti, hän ei voi sietää sitä. Hänellä on nimittäin muuan arka kohta — entisajoilta. Hänen miehensä oli sodassa vuonna seitsemänkymmentä."
"Mitä hän sitten teki silloin?" kysyi Gertrud, omituisen liikutuksen valtaamana. Vanha vaimo oli näyttänyt siltä, kuin hän ei voisi ikinä enää tuntea iloa.