Toinen kohautti hartioitaan: "Aivan tarkoin ei asiaa tiedetä. Varmaan hänelläkin oli rakastaja; sentähden hän myöskin puolustaa tuota Ackerstrassen vaimoa. Joku aika sitten oli täällä neulomassa muuan nainen, joka tunsi hänet tarkemmin. Oikeuden edessä kuuluu hän silloin olleen, vaan hänet vapautettiin todistusten puutteessa. Hänen pojallansa ei ole lainkaan käsivarsia, — ne ammuttiin pilalle Semiselin luona."

Vaimoparka! Gertrudin täytyi ajatella häntä vielä, kun hän jätettyään kylmän työhuoneen istui junassa, matkalla kotiin. Vieläkin kammottavampaa on, kun täytyy vanhana sovittaa, mitä nuorena on rikkonut! Ja noiden ryppyisten, kärsivien kasvojen rinnalle kuvastui hänen eteensä Minka Dombrowskin pyöreä, alati tyytyväinen muoto.

* * * * *

Olkisäkkien neulomisella ei käynyt liikoja ansaitseminen. Se oli työtä, johon oikeastaan pystyi ken tahansa, joka vain osasi arastelematta käytellä karkeata neulaa. Mutta nykyisin ei käynyt työtä juuri valikoiminen. Ei edes senkään, jolla oli rahaa yllinkyllin, ollut nykyisin aina niin helppoa saada syödä kylläksensä. Leipä, liha, voi, ihra, jauhot, sokeri — kaikki oli saatettu korttijärjestelmän alaiseksi.

Jos sotaa kestäisi vielä kauan, saisi joka kulauksen vettä, joka siemauksen ilmaa ainoastaan kortilla! Ja sitten tuo alituinen jonottaminen, ennenkuin sai viheliäisen osansa! Berlinissä, jossa oli niin paljon ihmisiä, oli pahinta. Siellä seisottiin pitkinä jonoina voi- ja lihapuotien edustalla, satalukuisina, vaimo vaimon takana. Ellei samalla olisi käynyt jutteleminen, olisi se ollut vallan kauheata. Nyt sen sentään kesti jotenkuten.

Esikaupungissa oli elanto myöskin sangen kuivaa. Ellei Minka Dombrowski olisi avustanut Gertrud Hieselhahnia jonottamisessa, olisi hänen täytynyt nähdä nälkää; eihän hänellä ollut aikaa seisoskella tuntimääriä vuoroansa odottamassa. Minkaa huvitti jonottaminen. Kevät teki tuloansa, ilma oli leudompaa, oli varsin miellyttävää, kun lempeä tuuli hiveli poskia ja leikiskeli niskatukalla. Kauniista Minkasta tämä tuntui kuin hyväilyltä. Noiden kalpeitten kasvojen rinnalla kiinnittivät hänen kasvonsa kaksin verroin huomiota. Toisenmoiselta hän näytti kuin Margareta Dietrich, joka myöskin väliin tuli koppinensa jonottamaan ja seisoi niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ollenkaan huomannut, milloin hänen vuoronsa tuli. Mutta enimmäkseen tuli rouva Dietrich itse, hiljaisena, alakuloisena ja arkana. Jos ken kysyi jotain hänen tyttärestänsä, vavahti hän kokoon. Margareta Dietrich odotteli yhä edelleen sulhastansa. Kaapissa, valkoiseen verhoon käärittynä, riippui hänen morsiuspukunsa, valmiina pantavaksi päälle. Neulojatar, jolla oli itsellään sulho sodassa, oli työskennellyt oman rakkautensa ja kaihonsa kannustamana. Joka poimu, joka sauma oli kuin hengähdys vain, kuin tuoksu, haave. Joka ilta kohotti Margareta ennen levolle menoansa hiukan verhoa: siinä odotteli morsiuspuku valkoisena, silkkisenä, onnea lupaavana. Hän jäi seisomaan, vaipuneena sen katselemiseen, hänen silmiinsä tuli autuaallinen haaveileva ilme, hänen huulillensa eksyi hetkiseksi vieno hymyily. Hän ei voinut poistua paikaltansa. Avojaloin seisoi hän kauan, kauan, huomaamatta kuinka kylmä huoneessa oli. Luisevina pistivät hänen laihat hartiansa esiin paidan pääntiestä, hän kävi kylmästä siniseksi, mutta ei huomannut sitä. Tuossa, tuossa riippui koko hänen onnensa! Vaivoin vain raski hän vihdoin päästää verhon alas. Päivän viimeisenä muistona, yön unelmana seurasi morsiuspuku häntä. —

Tänään oli hänen äitinsä mennyt pois kotoa. Siitä päivästä saakka, jolloin Margareta oli rientänyt kirkkoon, nähdäkseen Bertholdin häät, oli äiti tuskin enää rohjennut lähteä pois kotoa. Silloin oli kaksi säälivää naista tuonut hänen tyttärensä kotiin, kuljettaen häntä keskellänsä kuin tahdotonta olentoa. Kuullessaan äidin huolestuneen kysymyksen: 'Lapsi, mikä sinun on?' oli Gretchen alkanut itkeä kiihkeästi. Hän nyyhkytti ääneen. Mutta sitten hän alkoi nauraa, — nauroi, nauroi, ainakin puolen tuntia. Rouva Dietrich ei voinut enää vapautua tuosta muistosta, hän oli siitä saakka ollut ainaisen levottomuuden vallassa. Tänään oli Gretchen houkutellut häntä tähän tapaan: täti kaupungissa pahastuisi kovin, ellei hänen ainoa sisarensa tulisi toivottamaan onnea hänen syntymäpäivänään. Olihan vielä lisäksi sunnuntaikin, puoti oli kiinni, ilma kaunis. Niin oli hän sitten päättänyt lähteä. Olihan Gretchen tänään aika virkeä ja niin levollinen.

Ehdittyään jo melkein aseman luo, palasi hän vielä kerran takaisin, — jokin sisällinen voima suorastaan pakotti hänet siihen. Oliko varmaa, ettei Gretchenillä ollut mitään mielessänsä? Mutta hän istui aivan levollisena etuhuoneessa, lukien jotain kirjaa. Ihmeissään hän katsahti ylös, äidin palatessa takaisin. Rouva Dietrich keksi tekosyyn. "Olenkohan ehkä unohtanut käsineeni tänne." Hän oli hakevinansa.

"Mutta, äitikulta, sinullahan on se kädessäsi!" huudahti Gretchen, nauraen hänelle.

"No, jopa nyt jotakin!" sanoi rouva Dietrich, nauraen hänkin. Sitten hän suuteli tytärtänsä. "Näkemiin sitten!"