Nyt oli Margareta Dietrich aivan yksin. Yksin —! Hän sulki kirjan äkkiä ja hypähti pystyyn, katsoen omituisesti hymyillen ympärillensä. Tuossa riippui vanha seinäkello seinällä. 'Tik, tak!' Siinä ainoa ääni, mikä tunki hänen korviinsa, muutoin oli aivan hiljaista, Jumalan kiitos! Eikä senkään enää tarvinnut jatkaa nakuttamistaan, se vihloi hänen korviansa. Hän hypähti tuolille ja pysäytti heilurin. Häntä aivan huimasi katsoessa sen ainaista kulkua edestakaisin.
No niin, nyt oli kaikki hyvin! Hän hengähti helpotuksesta. Sitten hän juoksi huoneensa taustaan. Hän avasi kaapin ja otti verhoon käärityn puvun esiin. Kantaen sitä edessään ojennetuilla käsivarsillaan, toi hän sen etuhuoneeseen. Tänään oli hän kerrankin omissa hoteissaan! Täällä oli valoisampi ja peili oli isompi. Arasti katsoi hän ympärilleen. Hänestä tuntui sentään siltä kuin sisällä olisi ollut joku. Ei ollut! Tänään voi hän kenenkään häiritsemättä leikkiä häitä.
Nyt nouti hän vielä morsiusseppeleen ja hunnun, joita oli säilyttänyt laatikossaan. Kuinka seppele iloitsikaan päästessään päivänvaloon! Myrtti siinä ojenteli oksiansa, sen vehreys kävi raikkaaksi. Se suorastaan pyrki hänen päähänsä, se laskeutui hänen hiuksillensa. Hänen täytyi kiinnittää se, se ei tyytynyt vähempään!
Samaten kävi puvunkin. Ennenkuin hän tiesikään kuinka se tapahtui, oli villapusero ja villahame pudonnut hänen yltään, hääpuku laskeutui hänen ylitsensä. Valkoisena ja pehmeänä verhosi silkki hänet, utuinen harso oli kuin pilvi. Se kohotti hänet korkeuksiin, kannatti häntä. Kaunis kuva hymyili hänelle peilistä, olento autuaitten asunnoilta. Nyt ei hän enää ollut Gretchen Dietrich, yksinäinen tyttö, menehtymäisillään kaihoonsa — hän oli rakastettu, kaihottu, oli morsian, joka vietti häitänsä. Heti, heti tuli hän, joka häntä halusi, — siinä oli hän!
Hän käännähti nopeasti, hänen hymyilevät kasvonsa kävivät vieläkin hymyilevämmiksi, hiljaisella huudahduksella ojensi hän kätensä: "Nythän tulet!"
Kuin kaukaisesta etäisyydestä ja kumminkin niin läheltä kajahti vastaan: "Tulen luoksesi!"
"Minne sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä!"
Gretchen vaipui hänen povellensa, sulho sulki hänet syleilyynsä — lujasti, lujasti — niin lujasti että hän valitti. Mutta hän ei irroittautunut hänen syleilystänsä. Joskin se tuotti tuskaa — kiihkeätä tuskaa — ja hänen rintaansa ahdisti kuin kammottavassa kouristuskohtauksessa, joka salpaa hengityksen, pysäyttää sydämen, rakkauttahan se silti oli, iäistä rakkautta! Huumaantuneena sulki hän silmänsä. Niin juuri, ei mitään nähdä, kuulla vain, mitä hän kuiskaili!
Ja sulho kuiskasi hänen korvaansa: "Lemmin sinua!"
Hän kuiskasi vastaan: "Ja minä sinua!"