on ollut marraskuun 10 p:stä 1914 reserviläinen Gustav Krüger, kuuluva 203:nnen jalkaväkirykmentin 3:nteen komppaniaan. Tovereita, jotka ovat taistelleet hänen kanssaan Dixmuidenin luona, tai sellaisten soturien omaisia, jotka joutuivat kadoksiin samoihin aikoihin ja joista on saatu tietoja (esim. vankileireistä), pyydetään sydämellisesti antamaan tietoja. Menot korvataan kernaasti.
Joku oli neuvonut rouva Krügeria koettamaan tätä keinoa, ja hänestä oli se aikoinaan tuntunut erinomaiselta. Ehkei Gustav ollutkaan Korsikassa, vaan jossain muualla. Olihan varsin mahdollista, että hän oli Siperiassa. Sieltähän ei kukaan saanut tietoja.
Rouva Krüger oli ollut Berlinissä useissa sellaisten henkilöiden toimeenpanemissa kokouksissa, jotka eivät saaneet mitään tietoja omaisistaan. Oli kuin he kaikki tyynni olisivat olleet samaa perhettä. Äidit istuivat yhdessä, kuin olisivat olleet sisaruksia, isät neuvottelivat yhdessä. Toinen kertoi toiselleen tarinansa, — voisihan sattua, että tämä osaisi antaa jonkun neuvon.
Nyt ei rouva Krüger enää käynyt noissa kokouksissa. Noista toisista oli jo monikin löytänyt lapsensa. Kun hän oli viimeisen kerran vanhempien kokouksessa, oli siellä ollut muuan äiti, joka itki ääneen ilosta: hän oli samana päivänä saanut kirjeen pojaltaan. Siperiasta se oli tullut — kuin ihmeen kautta. Töin tuskin sai siitä selvääkään, ja repaleinen se oli, — oli tullut lukemattomain peninkulmain takaa. Ensin oli poika maannut sairaalassa — missä, sitä hän ei tiennyt itsekään, — nyt täytyi hänen kaataa puita aarniometsässä, siellä oli jääkylmää, hänen elämänsä oli sanomattoman raskasta, mutta hän eli. Hän eli! Hänen oli onnistunut saada kirje pistetyksi erään ruotsinmaalaisen matkaan, ja tämä oli toimittanut sen perille. Äiti oli kuin suunniltaan ilosta: 'Poikani elää!' Hän julisti sen kaikille salissa oleville. Huone oli aikaisempina aikoina ollut tanssisali, korokkeelta, jossa soittokunta oli raiutellut iloisia tanssinsäveleitä, yritti äiti lukea ääneen kirjeensä, mutta se ei luonnistunut, hänen äänensä tukehtui ilokyyneliin. Hän liehutti vain paperia ilmassa, sanoen: "Elää! elää!" — sitten vaipui hän polvilleen. Rukoiliko hän? Kaikki panivat kätensä ristiin. Kukaan ei puhunut sanaakaan.
Tuo äiti oli siis saanut tietoja mutta entä hän? Rouva Krüger ei enää mennyt noihin kokouksiin. Eikä hän aikonut enää panettaa tuotakaan ilmoitusta sanomalehtiin, — se oli jo maksanut tarpeeksi rahaa, ja mitä hyötyä siitä oli ollut? Parempi oli panna rahat talteen Gustavin varalle. Ken tiesi, missä tilassa hän palaisi! Tarvittaisiin ne kai parempaankin; kenties Gustav oli sairas. Ehkä hän palaisi raajarikkona, — kädetönnä ja jalatonna. Samantekevää, — kunhan vain palaisi! Äiti pitäisi kyllä hänestä huolta, kantaisi häntä käsillään, lukisi hänen silmistään mitä hän halusi.
Nuorekkaan reippaasti työnsi rouva Krüger raskaan lapion maahan ja nosteli turpeen toisensa jälkeen. Tähän aikoi hän istuttaa perunoita, aikaista lajia, Gustavin herkkua. Olisikohan hän jo kotona kun äiti kaivaisi ne maasta? —
Rouva Krüger oli tosiaankin hiukan järjetön, kun hän vielä toivoi poikansa palaavan. Eihän siinä ollut enää mitään toivomisen mahdollisuutta. Ei kukaan ihminen enää uskonut, että Gustav Krüger voisi palata. Sitä ei tosin sanottu äidille aivan suoraan, mutta hänen annettiin kumminkin ymmärtää, että niin oli, ja se saattoi hänet melkein vihamieliseksi muille. Hän oli pahastunut ihmisille siitä, etteivät nämä odottaneet ja uskoneet kuten hän. Harmistuneena vetääntyi hän puutarhaansa ja eläimensä seuraan, — ne olivat parempia kuin ihmiset. Mutta toisaalta hän tuskin enää kesti tätä yksinäisyyttään, hänet valtasi kiihkeä halu tiedustella muilta: "Luuletteko että hän palaa?" Hän olisi halunnut kuulla vastattavan: "Tietenkin!"
Hedwig Bertholdi näki tuon vanhan vaimon työskentelevän puutarhassansa; kuinka valkoiseksi hän olikaan käynyt! Vaimo-parka! Eikö ollut pakko sääliä jokaista äitiä, — sitä, joka suri jo kadotettua, — sitä, joka pelkäsi kadottavansa! Kummanko tila oli vaikeampi? Yhtä raskasta oli kummankin olo! Eikö tämä aika ollut äideille vieläkin vaikeampi kuin vaimoille? Vaimon rakkaus ei ole äidin rakkauden veroinen. Vanhalla naisella ei ole enää mitään toivottavaa, mitä jää hänelle enää jäljelle? Nuoruus, kauneus, tunteiden kiihko on poissa, hän ei tunne intohimoa eikä herätä sitä. Kaikki se, mikä muinoin tuotti hänelle onnea, on käynyt arvottomaksi, hänen mielihalunsa ovat laimenneet, hänen toivomuksensa käyneet vaatimattomiksi. Hän on oppinut tyytymään vähään, hänen on ollut pakko oppia tämä taito, — maailma menee menojaan, lykäten hänet syrjään. Vanha nainen ei voi alkaa elämäänsä uudelleen alusta kuten nuori. Hänen poikansa on hänen viimeinen aarteensa, — hänen toivonsa, onnensa!
Kun Hedwig Bertholdi punnitsi näitä asioita, valtasi hänet voimakas säälintunne. Vaikka hänellä oli miniänsä luonaan, tunsi hän itsensä kumminkin kovin yksinäiseksi. Tuo nuori olento ei ymmärtänyt häntä, eikä hän puolestaan ymmärtänyt miniäänsä. Nuoren täytyy kestää kovia kärsimyksiä, voidakseen käsittää sen tunteita, joka jo on ehtinyt rajan toiselle puolen. Nyt tuntui Hedwigistä varsin luonnolliselta, että hän ojensi kätensä aidan ylitse ja tiedusteli naapuriltaan: "Kuinka voitte, rouva Krüger?"
Aherteleva vaimo katsahti ylös. Epäröiden laski hän työstä kovettuneet sormensa toisen valkoiseen, hienoon käteen. Mutta kun hän loi katseen rouva Bertholdin kasvoihin, kävi hänen kädenpuristuksensa lujemmaksi; tuokin toinen näytti siltä, kuin hän tietäisi, mitä huoli on! Ja kumminkin voivat hänen poikansa vielä hyvin, — hän sai heiltä tietoja. "Rouva Rossi kertoi minulle että teidän vanhempi poikanne harjoittelee lentäjäksi. Herra Rudolfin rouvahan myöskin näyttää vielä olevan iloisella mielellä. Kuulen hänen lauleskelevan. — Minun Gustavini ei ole vieläkään kirjoittanut." Hänen lausuessaan viime sanat väreili hänen väsyneessä äänessään tuskallinen valitus.