Lili ei ollut voinut pidättää kauhun ilmausta. "Mitä!" oli hän huudahtanut, hänen kasvojensa vieno punehdus oli kadonnut, ja hän oli käynyt hyvin kalpeaksi. Hänen täytyi koota kaikki voimansa salatakseen mielenliikutuksensa; eihän hän saanut näyttää, kuinka läheltä tuo koski häneen. Nyt oli hänellä kaksinkertainen syy olla levoton hänen tähtensä. Mikä oli saattanut hänet rupeamaan ilmailijaksi? Hänkö kenties? Taivaan tähden: hänkö?!

Lili vietti yönsä kiihkeässä tuskassa. Eikö hän ollut mieletön, kun oli antanut luutnantti Bertholdin lähteä luotansa sillä tavoin? Eikö hän olisi voinut sanoa hänelle: "Nyt sinun on lähdettävä pois, mutta kun palaat, olen omasi." Oliko sitten kuolleella oikeus kaikkeen, elävällä ei mihinkään? Olihan Lili lukenut ilmaennätyksistä ja voi käsittää, että ilmojen hallitseminen voi houkutella uljasta nuorta miestä. Mutta ei, ei Heinzin sittenkään olisi pitänyt antautua tuolle alalle! Eikö hän tiennyt, että Lili väänteli täällä tuskissaan käsiään, niin että nivelet naksahtelivat? Hän ei saanut unta, ei hetkeksikään, — ah, ei koskaan enää hän voisi nukkua levollisesti!

Kuivin, polttavin silmin hän katsoi miehensä kuvaa, joka riippui vastakkaisella seinällä. Tuskaa oli hän kokenut hänenkin tähtensä, oli saanut perehtyä tuskaan, kuten kaikki vaimot, joilla oli mies sodassa. Mutta nyt yhtyi hänen tuskaansa vielä toinenkin tunne, — hänen sydämensä kapinoitsi hänen omaa itseänsä vastaan. Miksi oli hän ollut niin tyly, oli käyttäytynyt niin kylmäkiskoisesti? Ainiaan uskollisen lesken hyveeseen oli hän verhoutunut, vaikkei hänen sydämensä enää tiennyt tuosta hyveestä. Miksi, miksi piti aina koettaa pettää omaa itseänsä? Miksi piti olla niin hyvinkasvatettu, niin muodollisuuksiin kahlehdittu, ettei rohjennut sanoa avoimesti: "Olen sinun, ota omasi!"

Kiihkeän levottomuuden vallassa heittelihe tuo vaalea olento sinne tänne patjoillansa. Entä jos Bertholdi syöksyisi maahan, jos vihollisen vastarinta tai luonnonvoimien oikullisuus veisi häneltä hengen? Hän, hän yksin olisi siihen syypää! Hän voihki ääneen. Yön tuskallisessa yksinäisyydessä kuvastuivat kaikki kauhut vielä kammottavampina. Sitten heräsi hänen mielessään nuhteita Bertholdiakin kohtaan. Eihän hän ollut voinut ilmaista hänelle tunteitaan sen selvemmin kuin oli ilmaissut. "En voi toistamiseen kestää kaikkea odotuksen tuskaa ja levottomuutta", — niin oli hän sanonut — eikö Heinz ollut sitä kuullut? Kuullut oli hän kyllä, — mutta ei ymmärtänyt. Niin ei nainen puhu miehelle, josta ei välitä. Kuinka olikaan hän voinut lähteä hänen luotaan mieli täynnä uhmaa ja vihaa, niin lapsekkaan suuttumuksen vallassa, että nyt teki parastansa tuhotakseen itsensä? Rangaistuksetta eivät ne kaikki kohoa aurinkoa kohden, nuo ilman sankarit.

Vuodettaan ympäröivässä yksinäisessä pimeydessä näki Lili äkkiä edessään hänen rakkaat nuoret kasvonsa, ja raskaat kyynelkarpaleet alkoivat hitaasti vieriä hänen poskiansa pitkin. "Tulkaa jälleen!" Viimeisenä eronhetkenä oli tuo vastoin hänen tahtoansa pujahtanut hänen huuliltansa; mutta hän oli kuiskannut sen niin hiljaa, että se häipyi kuulumattomiin. Nyt, tuskissaan hänestä, joka linnun tavoin liiteli ilmassa, välittämättä siitä, mitä jätti maan pinnalle, nyt kurotti hän rukoilevasti kätensä hänen jälkeensä ja huusi rakastavaisen naisen koko hellyydellä: "Tule jälleen!"

* * * * *

Päivät olivat jo käyneet paljon pitemmiksi. Onnellisille voi olla mieleen, kun yöt pysyvät kauan pimeinä, mutta niistä, jotka ovat ja pysyvät yksin, tuntuu helpotukselta, kun ilta tulee myöhään ja aamu varhain. Ja kaikkialla alkoi jo vihertää. Puutarhojen pensaisiin ilmestyi lehdyköitä, ja nurmikenttien krookuskasvit olivat niin kirjavia, kuin ei talvea olisi ikinä ollutkaan. Lili kuuli rastaan laulavan Bertholdin puutarhassa ja toisen vastaavan Krügerin puksipuusaroilta. Kun hän ensi kertaa kuuli tämän kevätlaulun, heräsi jotain hänen mielessänsä. Oliko se toivon, vapautuksen tunne? Hän ei ollut koskaan saanut kirjettä luutnantti Bertholdilta, mutta hän tiesi hänen äitinsä saaneen eilen häneltä tietoja. Hän eli! Sen täytyi riittää toistaiseksi. Haaveksivin katsein silmäili Lili maalaispuutarhaa.

Siellä toimiskeli nyt rouva Krüger uutterasti. Kirkkaassa kevätvalaistuksessa näki oikein, kuinka paljon lunta tämä talvi oli sirottanut hänen tukkaansa. Mutta voimia oli hänellä sentään vielä. Miehen tavoin käytteli hän lapiota, hän käänteli sarkojansa. Hän levitteli sinne lantaa vuohen majasesta. Maan piti käydä hedelmälliseksi, tuottaa paljon, — ja kenelle?! Synkkä ajatus tuli rouva Krügerin mieleen, nenäntyven yläpuolella oleva ryppy kävi syvemmäksi. Mitä hyödytti kaikki työ, kovettumat käsissä ja hikihelmet otsassa? Mitä hyödytti kylväminen, istuttaminen, sadon kokoaminen? Istuiko hänen kanssaan pöydässä kukaan, jonka lautasen hän voi täyttää, jolle hän voi sanoa: "Maistuuko tämä sinusta hyvältä? Olen kasvattanut tämän itse, — sinua varten!"

Nyt oli hän jo panettanut kaikkiin lehtiin ilmoituksen:

Kadoksissa