Leski oli vastannut hyvin hiljaa, melkein epäröiden, noihin osaaottaviin kysymyksiin; samalla oli hänen katseensa kierrellyt huonetta hajamielisenä, levottomasti hakevana. Siellä oli ollut esillä Heinzin valokuva. Hän oli ottanut sen käteensä, antanut katseensa vaipua siihen ja pitänyt sitä sillä tavoin pitkän aikaa keskustelun kestäessä. "Se on uusin kuva pojastani", sanoi äiti. Silloin hän punehtui hiukan ja pani sen pois.
Hänen olennossaan oli jotain niin naisellista, miellyttävää ja hillittyä! Hedwig Bertholdi oli aivan ihastuksissaan.
Nyt silmäili Anna Maria jonkinmoisella uteliaisuudella tuota nuorta rouvaa. Mitähän hän mahtoikaan tehdä koko pitkän päivän? Eihän hänellä ollut miestä, jolle kirjoittaa, ei lasta, jota hoidella! Peräti ikävää ja surullista täytyi tuollaisen elämän olla. Hiljaisena käyskenteli rouva Rossi hitaasti puksipuiden reunustamain sarkojen keskellä kuin nunna; tuon tuostakin hän kumartui maahan, hän poimi orvokkeja. Hänen vakavilla kasvoillaan ei näkynyt hymyilyn kajastustakaan.
Nuori rouva Bertholdi tunsi äkkiä onnensa runsauden. Hän tervehti häntä iloisimmalla naurullansa, hän halusi osoittaa aivan erikoista ystävällisyyttä, — olihan tuo toinen niin köyhä! Kuin olisi hänellä ollut määrättömiä rikkauksia lahjoittaa, sanoi hän: "Te olette aina niin yksin, käykääpä toki meillä useammin." Ja hän ojensi hänelle kätensä.
Nyt hymyili Lili. Hän puristi ojennettua kättä, mutta sitten kävivät hänen kasvonsa heti jälleen vakaviksi. Umpimielisen karttelevasti hän vastasi: "En minä ole niin yksin, asuuhan äitinikin täällä. Mutta tietysti käyn mielelläni toistekin luonanne."
Anna Maria tunsi että hän sanoi tuon vain kohteliaisuudesta. Tietenkään hän ei tulisi. Se oli ikävää, olivathan he molemmat nuoria ja viihtyisivät hyvin toistensa seurassa. Luontaisella avomielisyydellään päätti hän olla itsepintainen: tuo nainen miellytti häntä, eikä hän halunnut tyytyä pelkkään puheparteen. "Mutta ettepä te kumminkaan tule, kun te sanotte vain noin ylimalkaisesti: 'Käyn kyllä luonanne!' Vielä mitä!" Avosuin hän pudisteli päätänsä: "Ei, siihen minä en tyydy! Teidän pitää sanoa: 'Kyllä minä tulen!' Kenties huomenna? Tai ylihuomenna? Tulkaapa vaikka ylihuomisen huomenna, mutta teidän pitää luvata varmasti. Tehän olette myöskin nuori. Minä olen kahdeksantoista vanha. Kuinka vanha te olette?" "Kaksikymmentäviisi vuotta."
"Jo kaksikymmentäviisi? Mutta eihän sekään vielä ole paljon. Olisi niin hauskaa, jos tapaisimme toisemme useammin." Äkillisen tunteen valtaamana kurotti Anna Maria käsivartensa aidan ylitse ja veti naapurinsa puoleensa. "Kiipeäisinkö minä luoksenne?" Hän yritti jo tehdä sen, mutta malttoi sitten mielensä. "Ei, enhän enää saa tehdä sellaista." Hän nauroi, ja punehtuen hän lisäsi ylpeästi: "Minun täytyy nyt olla varovainen."
Tunteen vallassa, jossa oli hitunen tuskallista kateutta, ajatteli Lili tuota ensi keskusteluaan Rudolf Bertholdin nuoren rouvan kanssa. Mikä onnellinen ihminen hän olikaan! Kenties ainoa onnellinen tuhansien joukossa — naisista varmaankin ainoa. Miehet voivat pikemmin tuntea itsensä onnellisiksi, — aika oli omansakin tuottamaan heille onnea. Eikö hänen miehensäkin ollut onnellinen taistellessaan? Eikö kuollessaankin? Ja eikö Heinzkin ollut onnellinen lentoretkillään?
Siinä ei ollut mitään outoa, että Lili oli tuolta nuorelta rouvalta tiedustellut hänen lankonsa vointia, — tiesihän tämä hänen usein olleen yhdessä luutnantti Bertholdin kanssa. Mutta hän huomasi pian, ettei Anna Marialla ollut aavistustakaan siitä, kuinka läheisessä suhteessa hän oli ollut häneen. Sen paremmin oli hän voinut kysyä: "Kuinkas miehenne veli voi kaiketi myös hyvin?"
"Hänestä on tullut ilmailija, — miksi olette siitä niin ihmeissänne?"