Kun Hedwig Bertholdi nyt kulki puutarhansa kautta, ei hän huomannut sitäkään, että syreeni pian alkaisi kukkia. Hänellä oli huolia, suurempia huolia kuin ennen. Kun Anna Maria nauroi, tuotti se hänelle melkein ruumiillista tuskaa. Vanhimpansa takia hän nyt oli enin huolissaan. Hän oli kirjoittanut, että hänen tykistöväkeen kuuluvana oli täytynyt oleksia maan alla ja tapella rottien kanssa. Hänellä oli siellä alhaalla vuode ja oikein sievä asunto. Hänen tarvitsi vain painaa nappulaa, niin tuli passaripoika, mutta tuollainen asemataistelu oli ikävintä, mitä mielessään voi kuvailla. Hän olikin tarjoutunut lentäjäksi; silloin saisi enemmän liikkumisvapautta ja tilaisuutta itsenäiseen toimintaan. Hän oli tutustunut kapteeni Bölckeen ja tämä oli puoltanut hänen anomustansa. Nyt tiesi siis äiti, ettei hän juuri tällä haavaa ollut taistelussa, vaan vaarattomalla alueella toimeensa harjaantumassa. Mutta eivätkö häntä myöhemmin odottaneet vielä suuremmat vaarat kuin Rudolfia, joka oli jalkaväessä Verdunin edustalla? Heinz teki jo lentoretkiä, ja hänen kirjeensä, joita loman jälkeen oli tullut varsin harvoin ja joissa äidin mielestä oli ilmennyt omituinen väsymys ja haluttomuus, uhkuivat nyt reippautta, joka melkein vaikutti innostukselta. Mutta äidin tarkka vaisto havaitsi niissä kaikesta eloisuudesta huolimatta jotain vallan toista: kuinka olikaan oikein Heinzin laita?
Levätessään nyt öisin vuoteessaan, lenteli hänkin. Silloin oli hänestä kuin kohoaisi hänen ruumiinsa ylös patjoilta ja hän kiitäisi kautta äärettömien avaruuksien, joita nimitetään taivaaksi, ja kauhulla hän tunsi maan väistyvän jalkojensa alta. Miksi olikaan Heinz pyrkinyt tuohon toimeen? Alinomaa sattui hänen silmäänsä kuvauksia ilmailuonnettomuuksista. Eikö Heinz sitten tiennyt että ilmailijan ammatti oli vaarallisista vaarallisinta?
"Ilmailu — sehän on suorastaan hengen turvaamista", vastasi Heinz. "Mikä ihana tunne, kun kaikesta vapaana saa jättiläislinnun siivin kiitää läpi avaruuden, mieli vapaana kaikesta muusta. Silloin ei enää ajattele entisiä, ei mietiskele millaista elämä olisi voinut olla, — kaikki on unohtunut, lentelee, lentelee vain ja nauttii lennosta."
"Miksikä olet niin huolissasi, äiti?" sanoi Anna Maria. "Minusta tuo on suunnattomasti ihailtavaa."
Mitä ymmärsikään äidin tunteita tuo nuori rouva, joka eleli käsittämättömän huoletonna päivästä toiseen? Vanhempi nainen olisi tässä voinut kadehtia nuorempaa hänen tyyneytensä takia. Mikä onnellinen luonne! Ja siitähän todella näytti, kuin olisi hän oikeassa vakuuttaessaan joka päivä: "Kyllä kaikki käy hyvin!" — sillä ainakin toistaiseksi oli hän saanut mitä parhaimpia tietoja mieheltänsä. Kirjeitä meni, kirjeitä saapui yhtä mittaa. Sotakauhujen keskellä kukoisti lemmenonni. Ja Hedwig mietiskeli mielessänsä: sellainen täytyy kaiketi vaimon olla, jotta hän voisi tehdä miehellensä elämän keveämmäksi näinä aikoina. Ei hän oikein tiennyt, oliko hänen pidettävä miniäänsä pintapuolisena vai kylmäsydämisenä, vai oliko hänen kadehtiminen häntä. Käsittämätöntä oli hänestä myöskin ollut tapa, millä nuo molemmat erosivat toisistansa. Onnesta loistavina olivat he palanneet Dresdenistä, Rudolf oli tuonut vaimonsa kotiinsa loman viime päivänä, ja illalla hänen täytyi lähteä. Anna Maria oleskelisi vain rauhallisesti äidin luona siksi kun hän palaisi, sittenhän saataisiin nähdä. Ja Anna Maria oli suostunut yhtä helposti siihen kuin kaikkeen muuhunkin. Hän oli kyllä itkenyt, kun Rudolf suuteli häntä jäähyväisiksi, mutta kun hän sitten seisoi asemalla ja viittoili hänelle, silloin oli hän kyyneleistään huolimatta hymyillyt hänelle. Hymyillen oli nuori aviomies viittoillut vastaan, vaikka hänenkin silmänsä olivat kyyneltyneet. He olivat vielä nuoria, he eivät olleet vielä kokeneet suurta surua, — surua, joka myllertää mielen mullin mallin, — he olivat onnellisia lapsia vielä.
Oli hetkiä, jolloin Hedwig Bertholdin oli vaikea arvostella miniäänsä oikeudenmukaisesti. Kuinka voikaan tämä pysyä niin hilpeänä! Tuo nauru, joka aikoinaan oli viehättänyt häntä, tuo täyteläinen, raikas nauru, se kiusasi nyt hänen hermojansa. Mutta eikö hänen oikeastaan olisi pitänyt olla iloinen siitä, että miniä kantoi ajan vaivat ja eron niin kevyesti? Entäpä jos hän olisi alati vain valittanut ja ollut epätoivoissaan! Huomaamattaan alkoi Hedwig hillitä itseään paremmin. Eihän hän voinut antaa toisen niin paljoa nuoremman saattaa häntä häpeään.
Anna Maria nautti kaikesta hyvästä, joka tuli tässä talossa hänen osaksensa. Oli sentään ihanaa olla rouva, joskin mies oli poissa. Mutta kun sota loppuisi ja Rudolf palaisi, olisi tietysti vieläkin ihanampaa. Nyt olivat hänen ajatuksensa alati kiintyneet lapseen, jota hän odotti. Vielähän kestäisi kauan ennenkuin se syntyisi, mutta hän tunsi itsensä jo nuoreksi äidiksi. Turhamielisyyttäkö se oli vai ylpeyttä, jota tuo sotalapsi herätti hänen mielessänsä? Vai oliko se jo rakkautta? Hänen ei ollut tapana tutkistella omaa itseänsä, mutta hänen sitä huomaamattaan heräsi hänessä lämmin tunne — kiintymys lapseen. Seitsemän poikaa halusi hän saada, seitsemän kaunista, tervettä, hilpeätä poikaa, seitsemän poikaa keisaria palvelemaan. Ja hiljaa rallatti hän vanhaa sotilaslaulua, jota oli tyttönä usein laulanut:
"Sotamies se hauska veikko. Mieli hällä pelvoton! Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"
* * * * *
Naapuritalojen puutarhoissa käyskentelivät molemmat nuoret rouvat. Terveenä ja pulleana katseli Anna Maria aidan ylitse: kuinka solakka olikaan rouva Rossi ja niin hento ja valkoinen! Anna Maria ihaili itseksensä tuota kaunista naista. He olivat tuttuja keskenään, sillä rouva Rossi oli kerran käynyt heillä vierailulla. Mutta Anna Maria ei ollut voinut keskustella paljoakaan hänen kanssaan, hänen anoppinsa oli huolehtinut seuranpidosta. He olivat puhelleet luutnantti Rossin kuolemasta, missä ja miten hän oli kaatunut.