* * * * *
Siitä riitti naisille puhumista, heidän seistessään seuraavana päivänä voikaupan edustalla. Niin kyllänsä kuin he muutoin olivatkin saaneet jonottamisesta, ei se heistä tänään tuntunut liian pitkäveteiseltä. Vallan kauhea oli tuon neiti Dietrichin tarina. Nythän hänen täytyisi joutua Dalldorfin parantolaan.
"Hän oli juossut pois kotoaan", kertoi muudan, "hääpuku yllänsä. Valkoisessa puvussa. Siinä oli ylt'ympäri poimuissa pieniä myrttivihkoja, ja röijyssä oli myöskin edessä myrttivihko. Friedani näki sen ollessaan tänään sanomalehtiä kantamassa. Ne toivat hänet silloin, — tänä aamuna. Poliisikonttorin vahtimestarin koira oli löytänyt hänet. Kaukana kedolla kuljun luona hän makasi mäntyvesakon alla aivan veden reunassa. Yöt ovat vielä kylmät, hän oli ollut aivan kohmettunut."
Uteliaina pyrkivät toiset lähemmäksi. "Olikohan hän aikonut hukuttautua? Ja minkä tähden?"
"No, siksi että hän on päästä sekaisin. Hänen on täytynyt odottaa liian kauan sulhastansa."
Oliko hän sitten todella kihloissa? Sulhasta ei kukaan ollut nähnyt.
Muuan vaimo, joka oli Dietrichin perheen naapuri, kohautti hartioitaan. "Voipi olla — tai ehkä ei. Kenpä tyttöjen asiat tietää niin tarkoilleen. Se ainakin on varmaa, että jos jollakin on mielitiettynsä rintamalla eikä hän kirjoita eikä palaa, eikä toinen tiedä, elääkö hän vielä vai eikö elä, silloin voi kenen tahansa käydä kuten Dietrichin neidin."
Niin voi, — voi kylläkin! Kauhu kuvastui kuulijoiden kasvoilla, heidän katseensa kävi araksi. Kaukaa läheni heitä kovakourainen julmuri, joka kävi käsiksi sydämiin ja mursi ne, joka anasti ajatuksetkin ja hämmensi ne, niin että ne lentelivät sekaisin kuin akanat seulassa. Se julmuri oli — sota.
XII.
Kevät kehittyi kehittymistään, mutta Verdunin valloitusta se vain ei tuonut muassaan. Suunnattomia hyökkäyksiä ja vastahyökkäyksiä, uhrien luku molemmin puolin ääretön. Tänä keväänä oli harvinaisen varhain tullut lämmin, luonto pukeusi jo huhtikuussa kukkiin, mutta ken voi iloita siitä?