Tuskan valtaama äiti katsoi kelloa. Neljältä se oli pysähtynyt. Sen alle oli asetettu tuoli, lasiovi, jonka takana heiluri oli, oli avattu, — neljän aikaan oli Gretchen siis vielä ollut täällä. Usein oli Gretchen valitellut: 'Tuo kello, se kumajaa päässäni!' Kaiketi oli hän sen pysähdyttänyt. Siitä oli jo monta tuntia.
Tornikello löi. Äiti laski. Hyvä Jumala, oliko se mahdollista, joko oli todella yhdeksän? Jospa hän ei olisi lähtenyt pois kotoa, ei olisi jättänyt Gretcheniä yksin kotiin! Yhdeksän, — eikä Gretchen vielä ollut tullut!
Usein kyllä oli rouva Dietrichin täytynyt odottaa tytärtänsä. Jos häntä halutti mennä jonnekin, teki hän sen itsepintaisesti, eikä siinä auttanut pyynnöt eikä nuhteet. Mutta tänään ei äiti kestänyt odotusta. Jonkin ihmeellisen, käsittämättömän tuntu oli jäänyt tuohon pieneen huoneeseen, tulvahti sieltä häntä vastaan, jähmettäen hänet väliin ja kohottaen väliin kuuman hehkun hänen päähänsä. Ajatukset seurasivat toisiansa yhä nopeammin, yhä kiihkeämpinä, pakottaen äidin kääntämään askeleensa jälleen katua kohden. Asemalle ensiksi. Epämääräinen toivo rohkaisi häntä. Ehkäpä hänen tyttärensä seisoisi siellä häntä odottamassa.
Ei kukaan ollut nähnyt Gretcheniä. Turhaan seisoskeli äiti asemahuoneen ovella katsoen katua pitkin puolelle ja toiselle. Hän kuuli yhä vielä kodittoman koiran ulvontaa.
Se oli pieni sievä koira, jonka pitkäkarvainen turkki hohti keltaiselta lyhdynvalossa. Hakevin katsein silmäili se häntä, kohottaen rukoilevasti käpäläänsä, mutta hän kiiti sen ohitse. 'Gretchen! Gretchen!' kajahteli huuto hänen sydämessänsä. Puoleksi tietämättään kääntyi hän kulkemaan Gertrud Hieselhahnin asuntoa kohden. — — —
Gertrud Hieselhahn oli juuri aikeissa käydä levolle. Lapsi nukkui, Minka oli ulkona, mitäpä hän yksin istuskelisi ylhäällä. Oli myöskin turhaa kuluttaa valkeata. Silloin kuuli hän nimeänsä mainittavan. Täyden hiljaisuuden keskeltä kajahti se kolealta ja aavemaiselta. Ulko-ovi oli lukittu, joku seisoi ulkona pimeällä käytävällä ja huusi häntä.
Hän avasi akkunan: "Kuka siellä on?" "Minä, hyvä neiti, minä! Onko Gretchen luonanne?" "Rouva Dietrich siellä on! Ei, ei Gretchen ole täällä. Odottakaa, tulen ulos!" Rouva Dietrichin äänessä oli jotain, joka herätti Gertrudin mielessä sääliä ja levottomuutta: hän haki lastansa!
Pienenä, tavallista pienempänä vielä, seisoi rouva-parka kuin pelästynyt otus pimeässä yksinäisellä tiellä. Apua hakien takertuivat hänen kylmänkosteat sormensa Gertrudin käteen. "Gretchen on poissa, voi hyvä Jumala tätä tuskaa! Neiti Hieselhahn, älkää jättäkö minua!" — —
Yhdessä he häntä hakivat. Kauan olivat he jo hakeneet, eivät itsekään enää tienneet kuinka kauan. Pimeitä kenttiä pitkin käydä hoipertelivat nuo kaksi yksinäistä naista. Ensiksi he hakivat talon ympäriltä, sitten kiersivät koko taloryhmän. Miksi he niin tekivät? Olisihan voinut olla niinkin, tuumiskeli Gertrud, että Gretchen olisi aikonut hänen luoksensa. Nyt hakivat he kauempaa, huudellen ja yhä huudellen. Vuoroonsa kumpikin. Sillävälin vaikeroi äiti hiljaa: olihan hän jo aikoja aavistanut, että Gretchenin kävisi lopuksi huonosti, hän ei vain ollut tahtonut sitä uskoa, vaan oli aina koettanut pettää itseänsä. Eikä hän ollut tahtonut sanoa sitä kenellekään, ei uskoa kenellekään tuskaansa. "Eihän sitä tahdo tehdä, hyvä neiti. Mutta nyt — nyt en voi enää vaieta. Voi, luuletteko te, että hän on itse tehnyt itselleen jotain?"
Gertrud puri hampaansa yhteen: kaameata tämä oli kerrassaan. Hänkin oli jo aikoja ajatellut: onko totta kaikki, mitä Gretchen puhuu? Vai onko se kaikki valhetta? Ei, valheeksi ei sitä käynyt nimittäminen. Ei valheeksi — tyttöparka! "Meidän täytyy palata takaisin, rouva Dietrich", sanoi hän lempeästi. "Täällä ei Gretchen ole. Menkäämme teille, ehkä hän jo on kotona. Ellei hän ole, menen minä vielä poliisivartiostoon."