"Pue viitta yllesi, ettei kukaan näe sinua, mutta tule sitten, tule! Minulla ei ole aikaa odottaa. On sota. Minun on liitäminen maailman toiseen päähän, niin kiire ei minulla ole vielä koskaan ollut. Tule Gretchen! Tule, tyttöseni! Tule, rakkahin morsiameni!"
Hänen äänensä oli kuin hyväily, hän veti tyttönsä mukaansa, hellästi, vastustamattomasti. Hän soi hänelle tuskin aikaa heittää viitan hääpukunsa ylitse. Sinne jäi hänen seppeleensä, sinne huntunsa, arkivaatteensa. Lattialle ne jäivät kaikki. Löytäisihän äiti ne siitä, korjaisi ne pois. Ei hän enää luonut katsettakaan taaksensa. Viisikolmatta vuotta oli hän elänyt täällä, näissä huoneissa. Täällä oli hän syntynyt, lapsena leikkinyt, nauranut, laulanut ensi laulunsa, itkenyt ensi kyyneleensä, uneksinut ensi unensa. Täällä oli hänen isänsä kuollut, täällä oli hänen äitinsä häntä rakastanut, hänestä huolehtinut. Mutta mitä merkitsi se kaikki!
"Tule, Gretchen, tule!" — —
Rouva Dietrichin astuessa nopeasti sisään, ei kukaan vastannut hänen tervehdykseensä. Hän oli palannut aikaisemmin kuin oli aikonut. Sisaren houkuttelut jäädä illalliselle, joka tänään syntymäpäivän kunniaksi oli tavallista runsaampi, eivät olleet voineet häntä pidättää. Hänen täytyi lähteä kotiin, täytyi lähteä. Levottomuus pakotti hänet matkaan. Gretchen oli nykyisin aina niin omituinen, oli paha, että hän oli jättänyt hänet niin kauaksi yksin. Ei ollut vielä aivan pimeä, ilta oli vasta saapumaisillaan. Hän näki jotain valkoista maassa ja sitten kompastui hän. Mitä siinä olikaan? Hänen jalkaansa oli kietoutunut jotakin. Pieniä keinotekoisia vahanuppuja, valkoisia kukkia, tallattuja oksia. Kuin hautaseppeleestä. Taikauskoinen kammo valtasi hänet.
"Gretchen!"
Ei vastausta.
Käsitellessään levottomana tulitikkuja, menetteli äiti niin kömpelösti, että tikku toisensa jälkeen suhahti tuleen ja sammui. Vihdoin sai hän valkean sytytetyksi. Tuossa oli maassa tumma hame ja tumma pusero, jotka Gretchenillä oli tänään ollut yllään, ja pitkä valkoinen harso kiemurteli niiden ylitse kuin käärme. Mitä merkitsi tämä, mitä tämä kaikki merkitsi?! Epäselvä kauhuntunne lamautti äidin, hän seisoi kuin jähmettyneenä. Kuinka olivat huntu ja morsiusseppele joutuneet tähän?
"Gretchen! Gretchen!" Äidin huuto kajahti tyhjässä asunnossa. Mitä olikaan tytär nyt jälleen tehnyt? Ja poissa hän oli. Rouva Dietrich avasi kaapin: kaikki hänen tavaransa olivat siellä. Viitta vain oli poissa. Minne hän oli mennyt? Asemalle äitiä vastaan? Ei varmaankaan! Ystävättärensä neiti Hieselhahnin luo? Ei sinnekään. Hänhän oli niin arka, ei hän enää mennyt kenenkään luo. Ehkäpä hän oli jälleen kirjoittanut kirjeen ja mennyt viemään sitä postiin. Tuskinpa vain! Olisihan voinut olla niinkin, mutta todellisuudessa oli kumminkin toisin. Sen tunsi äiti nyt äkkiä selvästi. Gretchen oli poissa, Gretchen harhaili tuolla ulkona, jonkin sisäisen pakon ajamana. Ja yö lähestyi. Kuinkahan kauan hän jo olikaan ollut poissa? Kunpa hän vain palaisi, kun hän palaisi pian!
Vavisten valaisi äiti joka sopen, häntä hakien. Ja äkkiä hän alkoi itkeä kiihkeän tuskan vallassa: hänen lapsukaisensa, hänen Gretchen-tyttösensä — — kunpa hänelle vain ei tapahtuisi mitään pahaa! Hän tempaisi akkunan auki ja silmäili ulos.
Katu oli tyhjä, siellä vallitsi sunnuntaipäivän hiljaisuus. Toisella puolen katua seisoi ulvoen koditon koira. Se kuului kammottavalta.