Tuon kaiken olisi hän jo aikoja halunnut sanoa nuoremmalle pojalleen, jotta viimeinenkin epäsovun tunne olisi haihtunut heidän väliltänsä. Eiväthän nuo jäähyväiset, jotka he lausuivat toisilleen loman loputtua, olleet täysin sellaiset, kuin niiden olisi tullut olla. Rudolf oli tosin syleillyt ja suudellut häntä, mutta sittenkään eivät heidän tunteensa olleet sellaiset, kuin niiden tulee olla lausuessa hyvästiä, joka kenties on viimeinen.
Helpotusta tuntien sulki äiti tuon kirjeen. Tulipa nyt mitä hyvänsä, — hän voi ajatella poikaansa ilman tunnonvaivoja.
XIII.
Näihin aikoihin kirjoitettiin paljon kirjeitä, — arkoja, kaihoisia, helliä, epätoivoisia kirjeitä! Verdun oli jotain kuvaamattoman kauheata — 'Verdunin helvetistä' puhuivatkin ihmiset. Niiden takia, jotka taistelivat tuolla hornan kidassa, olivat tuhannet äidit, puolisot, morsiamet tulisessa tuskassa. Sen rinnalla kävi kaikki muu vähäpätöiseksi.
Oli ihmeellistä, kuinka monet niistäkin kuolivat, jotka viettivät vaaratonta elämää kotonansa. Vanhat ihmiset eivät enää voineet oikein kestää tätä kaikkea, — odotuksen salainen tuska kysyi liiaksi heidän voimiansa. Mutta paljon kuoli nuoriakin.
"Jokohan te sen tiedätte", sanoi Minka Dombrowski eräänä iltana Gertrudille hänen juuri palattuaan kotiin. "Kuulin äsken lihaa jonottaessani, että teidän entinen ystävättärenne, tuo Dietrichin neiti, kuuluu lähenevän loppuansa, — tuo ihmisraukka, joka on hulluinhuoneessa." Hän kohautti surkuttelevasti hartioitaan. "Mutta täytyyhän nykyisin aivan toisenmoistenkin ihmisten kuolla."
Gertrud ei ollut pitkiin aikoihin kuullut mitään Margareta Dietrichistä. Senjälkeen kun Margareta oli viety parantolaan, oli hän kyllä pari kertaa ohikulkiessaan tiedustellut äidiltä hänen vointiaan, mutta puodissa oli aina ollut joku soturi, ja pieni rouva oli seisonut niin arkana ja vähäpuheisena sikarilaatikkojensa takana, ettei hän ollut voinut saada mitään tarkempia tietoja. Hän päätti nyt mennä heti seuraavana päivänä rouva Dietrichin luo, mutta silloin tulikin häneltä jo aamulla kirje.
Rouva Dietrich kirjoitti: "Arvoisa neiti! Tytärparkani on aiheettomasti suljettu parantolaan. Eihän hän tee kenellekään ihmiselle mitään pahaa, mutta nykyisin ei asioista liioin oteta selkoa. Gretchen tuntee itsensä perin onnettomaksi siellä eikä jää sinne pitkäksi aikaa, — ettekö tahtoisi käydä häntä tervehtimässä? Huomenna voi sinne mennä. Minä menen sinne, ja Gretchen iloitsee kovin, jos te tulette mukaan, hän puhuu teistä. Tulkaa noutamaan minua puoli kahden aikaan. Ystävällisesti tervehtäen Rouva Dietrich." — — —
Gertrudin sydän sykki kiihkeästi. Viimeisillä lanteillaan oli hän ostanut kevään ensi kirsikoita, — punaisia, hohtavia, hempeitä kirsikoita! Nyt seisoi hän, kasvot kalpeina ja vakavina, rouva Dietrichin kanssa naisosastoon vievän salin ovella, pusertaen huomaamattaan paperitötterössä olevia kalliisti ostettuja kirsikoita itseänsä vastaan. Kauhu täytti hänen mielensä: hulluinhuoneessa! Ja kumminkin täällä oli ulkonaisesti aivan samankaltaista kuin missä sairashuoneessa tahansa, paitsi että akkunoissa oli rautaristikot. Heitä vastaan oli tullut portaissa sotureita, joiden oli täytynyt vaihtaa harmaatakkinsa sinivalkoisiin, raidallisiin pukimiin. He saivat liikuskella täällä vapaasti. Ulkonaisista merkeistä ei voinut huomata, mikä laitos tämä oli. Rouva Dietrich oli selvillä oloista täällä, hän kävi täällä aina kun oli puhelutunti, sulkien puotinsa siksi aikaa. Hän meni edellä saliin, Gertrud seurasi häntä, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä yhä kiihkeämmin.
Hoitajatar tuli heitä vastaan. "Ei hän ole enää täällä, teidän tyttärenne", sanoi hän. Rouva Dietrich pelästyi. "Me toimitimme hänet yksityishuoneeseen. Hän oli aluksi niin levoton, — häiritsi toisia, — nyt on hän rauhoittunut. Niin, niin", tuo tukeva olento päästi kuuluvan huokauksen, "täällä saa nähdä monenmoista. Minun on sääli neitiä, hän oli todellakin hyvä tyttö. Mutta sota, — se on noussut hänelle päähän, ja onko se ihme?" Hän huokasi jälleen. "Minun mieheni on miesten osastolla, — siellä on niin paljon sotilaita. Ja muutoin ne ovat aivan terveitä, nuoria miehiä. Surkeata kerrassaan! Mutta hermot, — ne eivät kestä tätä aikaa!"