Rouva Dietrich itki hiljaa.
"No niin", lohdutteli hoitajatar, taputtaen häntä olalle, "eihän hän ole vielä kuollut. Mutta kauan ei hän enää voi elää, sanoi professori jo eilen. Meistä on ihmeellistä, että hän nytkään enää elää. Sallikaa hänen päästä lepoon!" Hän ohjasi äidin ovelle. "Menkää, menkää hänen luoksensa. Mutta on luultavinta, ettei hän tunne teitä".
Oi kuinka kalpea, kuinka riutunut! Ei enää nuori tyttö, vaan ikivanha nainen, jonka kasvot olivat käyneet niin mitättömän pieniksi. Mieli syvästi järkytettynä kumartui Gertrud Margareta Dietrichiä kohden.
Tämä lepäsi hiljaa kuin vahakuva, kädet ristissä rinnalla, kuin kuolleena. Hän oli vaipunut uneen. Huomaamattaan pudotteli Gertrud tötteröstään marjoja, — punaisia, kiiltäviä, hempeitä kirsikoita. Ne olivat tipahdelleet vuoteelle, — kuvastaen siinä pelkkää kesää, iloa, elämää ja nautintoa.
Rouva Dietrich oli vaipunut tuolille vuoteen viereen. Hän itki, nenäliina painettuna kasvoilleen. Hoitajatar oli jo poistunut. Hän oli sulkenut oven jälkeensä, nyt olivat kävijät sairaan kanssa yksin.
"Gretchen", kuiskasi Gertrud, kumartuen syvemmälle häntä kohden. Hän ei voinut itkeä, hänen mielensä oli liiaksi järkytetty. Sairas irroitti ristiin asetetut kätensä, kävi levottomaksi, huokasi, — säpsähtäen kohottautui Gertrud pystyyn. Nyt aukaisi Margareta silmänsä. Ensiksi näytti hänen katseensa harhailevalta, — mutta nyt, nythän siihen tuli aivan järkevä ilme!
"Tunnetko minut?" kysyi Gertrud. Gretchen hymyili, — jos suupielten vääntymistä käy nimittäminen hymyilyksi. Mutta hän näytti ilahtuvan. "Trudeni!"
Mutta eihän hän ollutkaan heikkomielinen, hänhän tunsi hänet, muisti heti hänen nimensä! Gertrud kauhistui. Entä jos hänet olikin suljettu tänne erehdyksestä?
Mutta nyt vetikin tuo olento, joka makasi vuoteessaan niin heikkona, että hänen tuskin olisi luullut jaksavan oljenkortta kohottaa, Gertrudin äkkiä todellisin jättiläisvoimin puoleensa, niin syvälle, että Gertrudin pää joutui lepäämään hänen povellensa. Ja hän kuiskasi hänen korvaansa: "Mieheni on kaatunut, mutta en tiedä missä. Toivon että ne ovat haudanneet hänet, niin etteivät ketut runtele häntä, — etteivät varikset noki hänen silmiänsä, — hänen rakkaita silmiänsä, — voi tuskaa!" Hän voihki. Sitten hän työnsi Gertrudin luotansa. "Pois, pois!" Hakien hapuilivat hänen kätensä peitteellä, tulinen tuska näytti valtaavan hänen mielensä. Nyt alkoi hän huutaa: "Lapseni, lapseni! Missä se on? Tuo rakas pienokainen, missä se on, — lapseni! Pois, te muut!" Hän rimpuili käsin ja jaloin, pyrkien ylös vuoteesta. "Milloin hän tulee, milloin?" Hänen huutonsa kävi yhä äänekkäämmäksi, suonenvedontapaisesti nytkähtelivät hänen jäsenensä.
Hoitajatar pisti päänsä ovesta sisään. "No, mitä nyt on tekeillä? Mutta, hyvä neiti — — —!" Hän tuli vuoteelle, kävi käsiksi tuohon riehuvaan olentoon, painoi hänet alas ja tasoitti peitteen hänen ylitsensä. "Mitä ihmeen melua te pidätte! Tuolla tavoinko käyttäydytään, kun saadaan vieraita?! Hillitkääpä vähän mieltänne, rakkaani!" Sairas läähätti, voi nähdä kuinka hänen sydämensä tykytti peitteen alla.