"Sydän-parka!" Hoitajatar asetti hänelle kääreen. "Ei se kestä tuollaista. No — nyt te olette kiltti!"
Sairas oli käynyt aivan hiljaiseksi, väsyneenä makasi hän vuoteessaan. Tultuaan äkkiä aivan tylsäksi makasi hän nyt siinä olentona, josta sielu on otettu pois kuten kellonkuoruksesta rataslaitos.
Hoitajatar tutki valtimoa. "Sangen heikko, tuntuu tuskin ollenkaan. Lakkaa välillä, jos kuinka kauaksi. On parempi, että jätätte hänet yksin ja menette kotiin. Hän tulee vain levottomaksi." —
He odottivat vielä neljännestunnin, mutta sairas ei enää kiinnittänyt heihin lainkaan huomiota. Hän lepäsi äänetönnä vuoteessaan, silmät aivan auki. Mutta nuo silmät eivät nähneet, mitä ympärillä tapahtui; ne katsoivat vain suoraan eteensä, kuin odotellen jotakin, jonka piti tulla.
Gertrudin valtasi toivottomuus. "Onko Gretchen aina ollut tuollainen?" kysyi hän äidiltä.
"En tiedä, — lapseni, lapsi-raukkani!"
"Tulkaa, lähtekäämme täältä!" Gertrud voi tuskin pidättää itkuansa. Jospa tuo tyttö-parka jo olisi päässyt kärsimyksistänsä! Siinä hän lepäsi, odotellen sitä, jota jo oli niin kauan odottanut! Tulija oli — kuolema!
Rouva Dietrich silitteli tyttärensä velttona riippuvaa kättä ja suuteli sitä, — sitten he läksivät.
* * * * *
Maatessaan tänä iltana vuoteessaan, tunsi Gertrud pelkoa. Olihan hänellä pienokainen luonansa, sylissään, mutta lapsihan oli vielä oikeastaan sama kuin ei kukaan. Yksinäisyys kammotti häntä. Pitkän aikaa oli hän antanut valkean palaa, voimatta mennä sitä sammuttamaan, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että oli tuhlausta nykyisin polttaa valkeata yöllä, se maksoi liiaksi rahaa. Ja sitähän hänen oli ajatteleminen ensi sijassa. Mutta hän oli kokonaan pelkonsa vallassa. Mitähän hän oikeastaan pelkäsikään? Ulkona lähestyi kevätyö lempeänä ja hiljaisena. Ei kuulunut tuulen henkäystäkään, vajan ovi ei paukahdellut, ei kuulunut ruostuneen saranan vinguntaa. Oli rauhaisa yö, yö, joka oli kuin luotu onnea varten.