Ja Gertrud muisteli öitä, jolloin Gustav oli tullut hänen luoksensa. Hiljaa oli hän kolkuttanut ovelle — — — mitä, eikö ulkoa kuulunut jotain rasahdusta?! Joku kulki yli pihan. Ei, ei suinkaan! Kuinka voikaan kuvitella mielessänsä kaikenmoista! Se johtui mietiskelystä ja ainaisesta yksinolosta, lopuksi uskottelee itselleen mitä tahansa. Gertrud olisi voinut vannoa kuulleensa varovaisten askelten lähestyvän yli kivitetyn pihan. Joku kulki haparoiden vajan oven ohitse. Kuun kalpea valo tunki väreillen akkunasta sisään. Pilvenlonkakohan äkkiä muodosti niin suuren varjon?
Hän tukahdutti huudon: eikö hänen akkunansa taakse ilmestynyt jokin tumma olento, joka katsoi sisään ja sitten nopeasti kyyristyi maahan? Hän hypähti vuoteestaan, veti uutimet eteen ja kiinnitti ne vielä yhteen nuppineulalla. Muistot eivät saaneet tunkeutua hänen luoksensa, niiden oli pysyminen loitolla! Ne saivat hänen mielensä aivan sekaisin.
Olikohan Gretchen jo kuollut? Oi, jospa hän jo olisi päässyt kärsimyksistänsä! Nyt vasta Gertrud oikein tunsi, kuinka läheltä tuon ihmis-paran kohtalo häneen koski! Ja kuinka paljon onnettomia ihmisiä olikaan nyt maailmassa! Olikohan syytä olla niin masentunut juuri Gretchenin takia? Jäikö kukaan häntä suremaan? Ainoastaan vanha, arka, pieni äiti. Oli niin monta muuta, joita ympäröi elämän yltäkylläisyys, joilta jäisi niin paljon keskeneräiseksi, ja joiden kumminkin kävi samaten. Kaikkia odotti surullinen loppu.
Vavahtelevin sormin siveli Gertrud kuumaa otsaansa. Oliko hänellä kuumetta? Hänen suonensa tykyttivät, hiki valui pitkin hänen ruumistansa. Mutta eihän hän ollut koskaan ollut sairas, muuta kuin yhden ainoan kerran lapsena, kun hänellä oli tuhkarokko. Ei hän nytkään sairastuisi, hänen mielensä oli vain järkytetty Gretchenin takia. Ja sitten lisäksi tämä kevätyö. Se oli niin rasittavan lämmin.
Huoneessa oli tukahduttava ilma. Mutta Gertrud ei rohjennut avata akkunaa. Olihan ulkona äsken ollut joku, joka oli katsonut sisään. Kukahan se saattoikaan olla?! Minka Dombrowski oli jo aikoja mennyt ullakkokamariinsa, hänellä oli vieras luonansa. Tänään oli hänen parturinsa tullut Berlinistä vierailulle. Ihme, että hän oli taas päässyt lomalle! Gertrud tunsi raivoa mielessänsä, — mikä häpeä! — ja samalla valtasi hänet suuri tuska. Nyt selveni hänelle, miksi hän oli niin levoton. Hän ei ollut levoton Gretchen-paran takia, jonka kuolema nyt otti huomaansa, hän oli levoton siksi, että tiesi miehisen olennon olevan tuolla ylhäällä. Herra Dombrowskilta ei ollut pitkiin aikoihin tullut mitään tietoja, mutta viimeksi kirjoittaessaan oli hän maininnut jotakin lomasta. Minka oli tyytyväisenä nauraen näyttänyt hänelle kirjeen. 'Hänen kunnon Stanislaunsa!'
Mitä! Gertrud kavahti istualleen. Tätä oli mahdoton enää kestää, hän tunsi aivan selvästi, että ulkona oli joku. Huutaisikohan hän Minkaa? Mutta eihän hän kumminkaan tulisi. Hän oli kerta kaikkiaan kieltänyt Gertrudia sitä tekemästä. Herättäisikö hän nukkuvat lapset? Mitä apua siitä olisi! Hän kokosi kaiken rohkeutensa. Jos ulkona oli joku, joka aikoi varastaa, juoksisi hän tiehensä huomatessaan, että hänet oli nähty.
Gertrud aukaisi akkunan raolleen: "Kuka siellä on?" Ei vastausta. Kuolemanhiljaisuus kaikkialla! Kevätyön lenseä hengähdys puhalsi rauhoittavasti hänen kuumaan otsaansa. Hän kurotti päänsä ulos. Ah, kuinka se virkisti! Nyt voi selvästi nähdä, kuinka luonto versoi, kuinka kesä lähenemistään läheni.
Pelloilta virtasi ravitsevan, kostean mullan haju, täyttäen koko pihan. Tosin se oli vain karun peltomaan lemua, mutta sekaantuneena mäntymetsän tuoksuun se vaikutti huumaavasti. Tuosta ilmasta kävi nauttiminen kuin viinistä, virvoitusta tarjosivat yön kädet. Pellon notkelmasta, missä kosteus oli synnyttänyt upeamman vehreyden, kuului nyt pitkähkö värähtelevä kutsu: ensimäinen satakieli oli saapunut!
Huokaisten sulki Gertrud akkunan. Jumalan kiitos, hän lienee sittenkin erehtynyt, — pihassa ei ollut ketään! Mitäpä varastamisen arvoista täältä löytyisikään! Vajan ovella riippuvasta vanhasta miestenpuvusta — repaletakista ja hetaleisista housuista — ei kukaan välittäisi, muuksi ei se enää kelpaisi kuin pelättinä tankojen varassa seisomaan pellolla ja karkottamaan metsävuohet ja jänikset.
Nyt toivoi Gertrud vihdoinkin voivansa nukkua. Mutta tuskin oli hän ehtinyt vuoteeseen, kun hänet uudelleen valtasi tunne, että ulkona hiiviskeli joku. Hän veti lapsensa aivan lähelle itseänsä. Kuin voisi tuo pieni ruumis suoda hänelle suojaa, tarrautui hän siihen kiinni. Hänen ajatuksensa liitelivät sinne tänne, kuin pelästyneet linnut, jotka hakevat suojaavaa pesää. Ne harhailivat asiasta toiseen: Gretchenistä Minkaan ja tuohon mieheen, sitten jokapäiväiseen leipään, työhön, puutteeseen, sotaan, — yhä kammottavammaksi käyvään sotaan. Turvaa ei ollut missään tarjona!