Gertrud ei ollut enää elämän arkioloissa muistanut rukoilemista. Nyt, tällä hetkellä, muisti hän jälleen erään lastenrukouksen, joka hänen aina oli pitänyt lausua ääneen, kun äiti seisoi illoin hänen vuoteensa ääressä. Kokonaan ei hän enää muistanut sitä, mutta häntä rauhoitti sekin vähä mitä muisti:
"Lohtua suo sydämeemme, Kuivaa kuumat kyyneleemme, Kaikille Sä hoivaa anna, Helmassasi meidät kanna!"
* * * * *
Pihassa oli sittenkin ollut joku. Aivan hiljaa käydä kompuroi siellä herra Dombrowski. Sotamies ei tiedä kauan edeltäpäin milloin saa lomaa, — mitäpä siis kirjoittaminen olisi auttanut! Ennenhän hän itse olisi perillä. Kuinka iloitsisikaan hänen Minkansa! Loppumattomalta oli matka hänestä tuntunut. Vetelehtiminen ja vitkastelu asemilla oli vallan sietämätöntä! Kärsimättömyys vei häneltä ruokahalunkin. Nukkua ei hän myöskään voinut. Siihen ei kumminkaan ollut syynä kova penkki eikä ahdas istuinpaikka toisten lomailijoiden välissä. Olihan hän taistelun hetkeksi tauottua uneksinut kaikessa rauhassa paljoa tukalammassa asemassa, maaten kanuunain jylistessä laukku selässä pehmeällä, vertatihkuvalla maankamaralla. Nyt painautui hän turhaan vaunun nurkkaan, sulkien silmänsä. Kuinka iloitsisikaan Minka, hänen Minkansa! Lapset olivat tietenkin jo kasvaneet aika suuriksi. Mutta niitä hän tuskin ajattelikaan, vaimo täytti kokonaan hänen mielensä. Kuinka tämä oli itkenyt hänen lähtiessään, kuinka kauan viittoillut jäähyväisiksi! Oli melkein katalaa, ettei hänen ollut sallittu ennen käydä häntä tervehtimässä. Mutta nyt tulisi seuraamaan onnen aika! Kaksi viikkoa oli hänellä lomaa. Hänestä oli, kuin olisi hän jo sulkenut Minkan syliinsä!
Kun hän tuli Berliniin, olivat hänen silmänsä pöhöttyneet ja tulehtuneet rautatien tomusta, pitkällisestä valvomisesta ja kevään kirkkaudesta, johon hän ei ollut tottunut pimeässä juoksuhaudassansa. Hän ei tuntenut että niitä kirveli, ei nälkääkään, joka vihdoin valtasi hänet. Viimeisellä junalla, joka meni hänen esikaupunkiinsa, läksi hän vaimonsa luo. Oli jo myöhäistä, tornikello löi yksi, kun hän laahusti pihaan. Minka nukkui, talo oli aivan pimeä. Menisikö hän herättämään hänet? Mutta Minka pelästyisi kovasti niin myöhäisestä kolkutuksesta. Hän uskalsi sentään katsoa sisään akkunasta, — vieras nainen siellä oli. Vai niin, Minka oli vuokrannut pois tuon huoneen. Se oli varsin järkevää, — niin, niin, hänen Minkansa!
Olisi varmaankin parasta, että hän paneutuisi pitkäkseen vajaan ja odottaisi aamuun. Hän löysi hiukkasen mädänneitä olkia. Mutta kiihkeä kärsimättömyys ei suonut hänelle rauhaa. Hän kierteli taloa, voimatta päättää kolkuttaisiko vaimonsa hereille. Mutta kenties kuulisi Minka muutoinkin, että hän liikuskeli siellä, avaisi akkunan, kuten tuo vieras nainen, ja kysyisi: "Kuka siellä on!" Ja sitten — sitten!
Jos kivi rasahti hänen jaloissaan tai seinästä putoili savilaastia hänen taloa kierrellessään, silloin hän iloitsi. Kenties Minka nyt kuulisi jotain. Hyvä, ettei tuo vieras nainen ollut nähnyt häntä, hän halusi yllättää Minkansa aivan odottamatta. Hän kuuli jo korvissansa äänekkään huudon, jonka Minka päästi, tunsi hänen kiihkeät hyväilynsä! Kylmät ja kuumat väreet puistattivat häntä.
Hän oli sentään paneutunut hetkiseksi lepäämään latoon oljille, kaukana löi kello kaksi. Mutta kauemmin ei hän enää voinut maata hiljaa. Satakielen laulu oli vaiennut, nyt kurnutteli sammakko lemmenlauluaan. Mutta kolkuttaa ei hän sittenkään tahtonut. Minka makasi vuoteessaan, hän menisi hänen luoksensa, mutta ei ovesta — Minka, Minka, hänen kaunis, nuori vaimonsa! Hänen sydämensä takoa jyskytti kylkiluita vastaan! Tuossa huoneessa asui tuo vieras nainen, mutta seuraava akkuna — — Hän hiipi lähelle ja silmäili sisään. Kaksi lastenvuodetta! Hän tunsi pettymystä. Keittiössähän oli ristikkoluukku. Mutta — Minka nukkui varmaankin ylhäällä ullakkokamarissa! Siellä oli hän itse aina asustanut niihin aikoihin kun lapset olivat syntyneet. Hänen luoksensa siis!
Ketterästi kuin kissa kiipesi hän vesitorvea ylös. Nojaten jaloillaan muurinrakoon riippui hän ilmassa, pitäen kiinni akkunalaudasta. Akkuna oli auki — hän katsoi sisään.
Oli tarpeeksi valoisa. Hän oli nähnyt nähtävänsä.