Jospa edes tuo ainainen hätä jokapäiväisestä leivästä olisi ollut mieltä vaivaamatta! Ken vain voi, varusteli itselleen jotain talveksi. Ne, jotka elivät säkistä suuhun, eivät voineet sitä tehdä, mutta olihan olemassa paljon varakkaitakin ihmisiä. Puotien näyteakkunat, jotka aamulla näyttivät olevan täynnä kaikenmoisia tötteröitä, kalaa, lihaa, vihanneksia, säilykkeitä, hunajaa, suklaata, vanukaspulveria, kermapulloja, tiivistettyä maitoa, — ne olivat illalla kuin puhtaiksi pyyhityt. Toinen talonemäntä ilmoitti toiselle: "Joko tiedätte, että tänään saa hyytelöankeriasta, — voissa säilytettyjä makrilleja, — tomaattisilliä, — kalapullia!" Ulkomaan tavaraa kaikki tyyni: Hollanti, Ruotsi, Tanska niistä rikastuivat. Entä gulashista! Kun sitä oli saatavana, silloin sai jalat allensa jokainen, joka pystyi maksamaan. Eivät ostajat olleet vielä milloinkaan olleet niin kohteliaita myyjille kuin nyt. Tavaroita suorastaan kerjättiin, niin korkeat hinnat kuin niistä saatiinkin maksaa.
Mutta entäpä jos puute kävisi vielä suuremmaksi? Silloin ei jäisi enää mitään niille, jotka eivät voineet panna rahaa kaatamalla menemään. Ja mikä kateus ja tyytymättömyys siitä syntyisikään! Jo oli nytkin yllinkyllin ahnaita silmiä ja kärkkäitä käsiä!
Hermine von Voigt tunsi tulevaisuutta ajatellessaan pelkoa, jommoista ei ollut vielä koskaan kokenut. Hän oli aina karttanut asettua yhdistysten johtoon, olihan niin paljon muita, jotka tekivät sen mieluummin kuin hän. Mutta nyt heräsi hänen mielessänsä ajatus: minunkin on ryhdyttävä toimeen, en saa enää vitkastella! Jospa toki kunta järjestäisi esikaupungissakin oikeudenmukaisen elintarpeiden myynnin, kuten Suur-Berlinin maistraatti oli tehnyt! Olihan vielä sivistyneitä naisia, jotka eivät työskennelleet sairaaloissa tai muissa hyväntekeväisyyslaitoksissa ja joiden työtä ei tarvittu kotona taloudessa, ja joille olisi vain hyödyksi kokea, miltä tuntuu seista tuntikausia myymäpöydän takana. Mielellään he ryhtyisivätkin työhön, eihän kaikki innostus ollut vielä häipynyt, eikä kilpailu oman itsensä varustamisessa ollut voinut tykkänään tukahduttaa auttamis- ja palvelemishalua.
Tuo ajatus heräsi kenraalittaren mielessä eräänä unettomana yönä. Niitä olikin hänellä nykyisin runsaasti: Muutaman päivän perästä oli odotettavissa Italian sodanjulistus Saksalle, ja sehän olikin vain muodollinen seikka, johan ne olivat aikoja olleet sodassa keskenään, — mutta kuinkahan kehittyisivät asiat Romaniassa? Idässä raivosivat kiihkeät taistelut Volhyniassa, lännessä jylisivät tykit Verdunin ympärillä, ja jo alkoi uusi taistelu Sommen luona. Zeppelinit leijailivat pommeja heitellen Englannin yläpuolella, mutta siitä huolimatta tuomittiin jalo Casement Lontoossa kuolemaan. Maailma oli menehtymäisillään vereen, tuleen ja savuun. Tuo oli liikaa — liikaa -, ken voi enää nukkua?!
XV.
Se oli liikaa, liikaa! Kuten Hermine von Voigt kääntelihe myöskin Hedwig Bertholdi yön toisensa jälkeen levottomana vuoteessansa. Rauhattomina pyörivät hänen ajatuksensa hänen poikiensa ympärillä, kuten arat, siipiään räpyttelevät kyyhkyset, jotka haluaisivat ottaa rakkaansa siipiensä suojaan. Ensi sijassa hän ajatteli poikiansa toisessa isänmaatansa, — voiko sen lukea hänelle viaksi? Sankarittaren rohkeutta hän ei tuntenut mielessänsä Pelkältä tarulta hänestä tuntui kertomus muinaisajan äidistä joka riemuiten otti vastaan sanoman poikansa kuolemasta, jonka oli suotu uhrata henkensä isänmaansa puolesta Ei, olipa se vaikka mielenylevyyden puutettakin, — hänen täytyi käsiään väännellen rukoilla: ota kaikki, jos niin on tahtosi, voitto, menestys, omaisuus, raha, oma henkeni mutta säästä poikani, poikani!
Eiköhän ollut paljonkin sellaisia, jotka ajattelivat samoin? Usein piiloutui arka sydän mahtipontisiin sanoihin Oliko sitten itse asiassa niin pikkumaista, jos ensi sijassa pelkäsi rakkaittensa puolesta ja vasta toisessa ajatteli isänmaata? Se oli vain inhimillistä!
Erittäinkin Heinzin takia oli äiti kiihkeän levottomuuden vallassa. Hänen viime kirjeensä oli saattanut äidin pois suunniltaan. Tosin oli hän myös tuntenut jotain ilon ylpeyden tapaista, — mikä uljas, kyvykäs mies hänen poikansa olikaan! — hänen oli onnistunut ampua maahan jo toinen lentokone! Niin vähän aikaa hän vasta oli harjoitellut, oli tuskin vielä ehtinyt täysin valmistua toimeensa ja jo saavuttanut toisen voittonsa!
Itse ei Heinz näyttänyt vähääkään ajattelevan, mitä levottomuutta hän tuotti kotolaisilleen. Riemu sykkäili noista riveistä: "Jo toinen voitto, hurraa! Elän elämäni onnellisimpia hetkiä!" Uskotteliko hän tätä äidilleen ainoastaan häntä rauhoittaakseen, uskotteliko hän samaa itselleenkin? Tunsiko hän todella onnea — vai ainoastaan kunnianhimon tyydytystä? Äiti pudisti päätänsä. Hän ei ollut vielä vastannut tuohon viime kirjeeseen, vaan oli lähettänyt sen miehellensä; isä ymmärtäisi ehkä paremmin poikaansa ja keksisi riemukkaita sanoja, joita tämä halusi kuulla. Mutta nyt täytyisi hänenkin sentään kirjoittaa. Raskaaksi se hänelle kävi. Hän olisi halunnut huutaa: 'Pysähdy! Ei kukaan lennä rankaisematta aurinkoa kohden!' Mutta oliko hänellä siihen oikeutta? Ei, hän ei saanut levottomuudellaan häiritä poikaansa. Ah — ja mitä se hyödyttäisikään — pidättää häntä ei hän kumminkaan voisi! Hänet näytti vallanneen kuin huumaus: korkeammalle vain, yhä korkeammalle! Lisää voittoja, yhä lisää! Jospa äiti edes olisi voinut puhua tästä jonkun kanssa, joka täysin käsittäisi hänen huolehtivan rakkautensa — hänen pikkumaisen, hänen valtavan rakkautensa!
Äiti ei luullut, että Anna Maria voisi häntä käsittää. Hänen olennossaan oli jotain niin huoletonta, hän oli riemahdellut ääneen lankonsa menestyksestä lukiessaan. Sitten oli hän kiiruhtanut ulos, — siitä täytyi hänen mennä kertomaan rouva Rossille! Hymyillen surumielisesti ja samalla hieman katkerasti oli Hedwig katsonut hänen jälkeensä. Ehkei Anna Maria olisi sentään riemastunut noin kovin, jos hänen Rudolfinsa olisi ollut kysymyksessä! Silloin tuntisi hän ilon ohella myöskin levottomuutta, niin tuskallista levottomuutta, että se tukahduttaisi ilon.