Dombrowskin pienokaiset olivat peräti kärsimättömiä. Joka päivä he pyöriskelivät asemalla, näkivät junien tulevan ja menevän, ihmisten menevän juniin ja tulevan niistä ulos, ja aina he ihmettelivät yhtä ja samaa: ettei heidän isäänsä näkynyt tuossa ihmisjoukossa!
Äiti ei enää jaksanut kuulla heidän tiedustelujansa. "Jättäkää nyt jo tuo ainainen kyseleminen", sanoi hän äreästi. Silloin poika löi häntä: "Niin, sinä et välitä isästä, etkä tahdo, että hän tulisi. Minä en myöskään välitä sinusta." Äiti itki. Jopa tuo poika olikin pahankurinen! "Koettakaapa kirjoittaa herra Dombrowskille", kehotteli Gertrud häntä. "Kaikki voi vielä tulla entiselleen. Kirjoittakaa hänelle, kuinka kadutte sitä mikä on tapahtunut." Mutta se ei Minkalta syntynyt, — turhaahan se kumminkin olisi!
Niin muuttivat he sitten heinäkuun ensi päivänä pois tuosta talosta. Rouva Dombrowski oli antanut sen vuokralle halvasta hinnasta, eihän hän voinut vaatia paljon tuosta vanhasta hökkelistä. Sama mies, joka oli vuokrannut maan, otti nyt talonkin. Hän oli työssä tehtaassa, joka oli kauempana kanavan varrella; ennen siellä oli kudottu silkkikankaita, nyt siellä valmistettiin ampumatarpeita.
Minka Dombrowski oli toivonut hetkeä, jolloin saisi lähteä täältä pois, mutta kumminkaan ei ero käynyt hänelle helpoksi. Lapset iloitsivat muutosta, heistä oli hauskempi asua keskikaupungilla, siellä oli enemmän vaihtelua. He juoksivat tyytyväisinä huudellen rattaiden perästä, joilla ne vähäiset huonekalut ja romu hoippuilivat, mitä taloon oli ajan pitkään kokoontunut. Mutta Minka katsahti alinomaa taaksensa; olihan hänellä ollut onnellisiakin aikoja täällä esikaupungin laidassa. Kun hän oikein punnitsi asioita, oli Stanislaus aina ollut hänelle hyvä, — niin, varsin onnellisia aikoja oli hän siellä elellyt! Ja hän käännähti yhä uudelleen katsomaan taaksensa, niin kauan kun vielä voi nähdä pienen rakennusryhmän, joka kohosi kuin iso myyränmätäs vehreitten kenttien keskeltä.
Gertrud, joka oli jo niin kauan hautonut mielessään aietta muuttaa tuosta kaukaisesta asunnosta, tunsi sentään myöskin mielipahaa ehdittyään nyt todellisuudessa niin pitkälle. Hänen oli onnistunut saada halpa asunto, esikaupungin vastakkaisessa laidassa, mutta taaskin hiukan kaukana, sillä keskempänä olevat asunnot olivat liian kalliita. Vanha rouva Richter, jolta hän oli vuokrannut, vuokrasi halvasta, siksi ettei hän tahtonut jäädä asumaan yksin. Nyt oli hänen viimeinenkin poikansa kutsuttu sotapalvelukseen, tuo poika, jonka hän varmasti oli luullut saavansa pitää, sillä hän oli pienestä pitäen ollut heikonlainen, ja sitäpaitsi hän oli hieman kyttyräselkäinen. Mutta hänet oli otettu kuormastoon. Mies oli kyllä kotosalla, mutta hänestä ei liioin ollut iloa, sillä hän oli halvaantunut hyvänläntä höperö. Richterin muori lupasi pitää silmällä pienokaista Gertrudin ollessa työssä, ja niin oli sopimus tehty.
Niin ei siis Gertrudin enää tarvinnut öisin kuulla Minka Dombrowskin levotonta vääntelehtimistä, ei huutoja, joita hän päästeli nukkuessaan, eikä hänen hapuileva kätensä enää herättänyt häntä unesta. Sen sijaan leperteli nyt alati viereisessä huoneessa tuo tylsämielinen mies, tiedustellen aina hetkisen kuluttua vaimoltaan, paljonko kello oli ja eikö sota jo alkanut loppua.
Ukko Richter välitti enää vain yhdestä ainoasta seikasta elämässä: ruuasta. Ja sitä oli nykyisin niukalti; hän ei voinut enää saada niin-ja-niin moneen kertaan leivän ympäritse. Niinpä hän porasi kuin pieni lapsi: "Palanen vielä, äiti, palanen vielä, on niin nälkä, niin nälkä." Sitä oli kauhea kuulla.
Gertrudin ero Minkasta oli muodostunut sydämellisemmäksi kuin hän olisi luullut mahdolliseksi. Kuinka usein olikaan hän ollut vihoissaan tuolle kevytmieliselle vaimolle! Kun tämä nyt seisoi hänen edessään kauniit tummat silmät kosteina, pyöreät kasvot hyväntahtoisen hymyilevinä, oli Gertrudista kuin hän olisi laiminlyönyt jotakin. Eikö hänen olisi onnistunut houkutella Minkaa jäämään omalle turpeelleen asumaan, ja eikö hänen olisi pitänyt itsensä pysyä hänen luonansa, kärsivällisenä ja anteeksiantavana? Eihän tuo vaimo-parka ollut yksin syypää kaikkeen: toinen syyllinen oli sota. Ja Gertrudin mielen valtasi kiihkeä viha sotaa kohtaan, joka tuhosi kaiken, joka tallasi jalkoihinsa ihmiset toiveineen kuin arvottomat tomuhiukkaset. Yötä ja päivää kulkivat junat ohitse pitkin rataa, jonka Gertrud voi nähdä asuntonsa akkunasta, ja ne kuljettivat yhä uutta saalista tuolle hirviölle: sodalle.
Richterin talo sijaitsi muita alempana maantien varrella, missä tämä kulki radan alitse; se oli viimeinen taloista, jotka täällä jo olivat loitompana toisistansa. Täälläkin oli peltoja, mutta ei aikaisemmin viljeltyjä kuten esikaupungin toisessa laidassa, vaan näitä alettiin vasta saattaa kuntoon. Keskellä rikkaruohon peittämää kenttää oli uusi hautausmaa. Kahdenlaista kuultavaa oli täällä aina tarjona: veturien puhkumista ja rätinää ja surusoittoa, joka seurasi hitaasti läheneviä ruumisjunia. Gertrud tottui helpommin surusoittoon kuin noihin toisiin ääniin. Aikaisemmin hän oli asunut vanhan hautausmaan läheisyydessä. Nyt tuntui hänestä usein kuin hän olisi välillä ollut jollakin kaukaisella paikkakunnalla ja tullut jälleen kotiseudulleen. Yksi seikka vain häiritsi häntä hänen uudessa asunnossaan: Krügerin talo ei ollut enää niin kaukana kuin ennen. Lyhin tie asemalle kulki sen ohitse, mutta Gertrud kiersi mieluummin pitempää tietä. Hän ei voinut nähdä tuota naista — nyt vähemmin kuin koskaan ennen. Oleskelu vanhassa tutussa ympäristössä herätti entisiä muistoja, — rakkaita muistoja hänestä, jonka kanssa hän täällä oli kuljeskellut illoin radan reunaa kävellen. Tuolla, missä maantie kulki radan alitse, oli hän ensi kerran sallinut Gustavin häntä suudella… Ja sitten kohdistuivat hänen ajatuksensa katkerin muistoin Gustavin äitiin, jonka sydän oli kova ja karu kuin nummi, jota ei kukaan pystynyt pehmittämään. Ei koskaan hän vielä ollut vihannut tuota naista niin kuin nyt. Mutta Gustavia kohtaan hän ei enää tuntenut vihaa eikä katkeruutta. Jospa Gustav edes olisi levännyt tuon hautausmaan mullassa!
Paljon kuljetettiin siitä ohitse sotureita viimeiseen lepoon. Silloin seurasi Gertrud kiihkein katsein junien kulkua. Sunnuntaina oli hänen ainoana virkistyksenänsä käynti hautausmaalla sotilaitten hautoja koristamassa. Hautausmaan keskellä oli heille erotettu alue. Hän poimi pieniä keltaisia immortelleja ja ruskeahtavia kissankäpäliä, ainoita täällä kasvavia kukkia. Näistä hän osasi sitoa varsin kauniita seppeleitä, sen taidon oli hän hankkinut itselleen niihin aikoihin, jolloin hän asui seppelesitomon puutarhurin perheessä. Se oli ollut onnellista aikaa! Gustav oli kerran sanonut: "Morsiusseppele pitää sinun itsesi sitoa, ei kukaan osaa sitoa niin hyvin kuin sinä." Kunpa vain ei hänen äitiänsä olisi ollut! Silloin ei hänen olisi tarvinnut heittää myrttiruukkuansa akkunasta alas pieniksi sirpaleiksi. Kun hän nyt ripusti tuntemattomain sotilasten koivunrungosta tehdyille risteille seppeleensä, jossa kukat olivat tiheässä toinen toisensa vieressä, niin että ne muodostivat kuin kultaisen kehän, — oli hänestä kuin ripustaisi hän seppeleen Gustavin hautaristille. Silloin piti hän kädestä pikku poikaansa, joka jo osasi astua tepastella hänen rinnallansa, ja hän opetti häntä sanomaan: "i-sä, i-sä."