Minka istui vuoteessaan, kuu valaisi hänen tuskan vääntämiä piirteitään, hän oli kuolonkalpea. Pelko valtasi Gertrudinkin: tulisiko Dombrowski takaisin? Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään askeleita. "Ei siellä ole ketään", sanoi hän rauhoittavasti.
"On, on siellä!" Minka ei uskonut, vaikka Gertrud meni akkunan luo kuuntelemaan. Hän painautui kumminkin kokonaan peitteen alle, vetäen sen päänsä ylitse.
"Yötuuli siellä vain puhaltelee!" Ulkoa kuului suhahtelua, viuhuntaa talon ympäriltä. "Siltä täällä aina kuuluu tuulen käydessä", sanoi Gertrud.
"Ei, neiti, ei, ei!" Minka melkein itki. "Jos te tietäisitte, mitä minä tiedän — hän palaa varmasti takaisin. Olen nähnyt niin kauheata unta." Hän päästi äkkiä kimeän huudon ja tarrautui kiinni Gertrudiin. "Kuuletteko, tuolla hän jo huutaa!"
Kuului pöllön pitkähköjä valitushuutoja, sen täytyi istua aivan lähellä taloa, kenties akkunan viereisessä muurinsyvennyksessä. Huuto kuului niin läheltä, kuin olisi se ollut aiottu huoneessa olijoille.
Nyt Gertrudiakin alkoi kammottaa. Olipa tämä koleata kerrassaan, — toisaalla pöllön kaameat valitushuudot, toisaalla vapiseva vaimo! Mutta hän rohkaisi mielensä. "Päästäkää minut!" Hän koetti irroittautua Minkan otteesta. "Koetan paukuttaa käsiäni akkunan edessä, että se lentää pois!"
Mutta Minka ei päästänyt häntä. "Ei, ei, hän tulee sisään! Voi, kuinka minua pelottaa. Hän tulee minua noutamaan!" Vikisten hän painoi päänsä pielukseen.
Tuollaiset yöt eivät olleet omiansa ihmistä virkistämään ja suomaan työkykyä. Gertrud oli mielissään, kun Minka alkoi tuumiskella muuttoa esikaupungin keskiosaan. Hän tunsi kuinka Minkan pelko ja rauhattomuus tarttui häneenkin. Kaiketi hänkin löytäisi sieltä itselleen huoneen. Niin halpaa asuntoa kuin tämä ei hänen tosin enää koskaan onnistuisi saada. Se kyllä huolestutti häntä, mutta ei tätäkään elantoa enää käynyt kestäminen. Minka oli jo aikoja vuokrannut pois maapalstansa, — oli ollut varsin helppoa saada sille vuokraaja. Mieluimmin olisi Minka samana päivänä lähtenyt pois talostakin, ja vaivoin vain sai Gertrud hänet estetyksi ajattelemattomasti myymästä taloakin mistä hinnasta hyvänsä. Minka halusi vain pois, — olo siellä oli hänestä tuiki tukalaa.
Kaikki hänestä tuntui vastenmieliseltä. Kaikki siistimis- ja pesupaikkansa oli hän jättänyt, niin kenraalittaren ja rouva Rossin kuin salaneuvoksettarenkin luona, vaikka hän aikaisemmin oli ollut ylpeä noista paikoistansa. Mitä hyödytti työnteko? Se tuntui hänestä vastenmieliseltä. Hän, joka ennen oli ollut niin ripeä ja hilpeä, oli käynyt hitaaksi ja äänettömäksi. Muut eivät sitä niin huomanneet kuin Gertrud, — ja syyn tiesi Gertrud myöskin: paljon oli Minkalla kaduttavaa! Herra Dombrowski ei ollut vielä kirjoittanut, — kirjoittaisikohan hän enää koskaan?
Lapset kyselivät isäänsä. Erich tuli ynseän uhmailevana kotiin koulusta. Hänen vierustoverinsa isä oli tullut kotiin, ja pojalla oli ollut hänestä niin paljon kerrottavaa. Hänen isänsä oli iskenyt kuoliaaksi tuhat ranskalaista ja tuhat englantilaista. Ja hyvä isä hän myöskin oli; hän oli nostanut Emilinsä korkealle ilmaan ja suudellut häntä, ja tuomisiakin oli hän tuonut hänelle. Miksi ei sitten heidän isänsä tullut kotiin?! Minnakin tiesi kertoa toisista lapsista, joiden isä oli kotona.