Oli jo ehditty tottua noihin Berliniä reunustaviin lehtimajoihin, jotka mikä uhkeampana, mikä vaatimattomampana kesällä kasvattivat punaisia turkinpapuja ja vihreätä salaattia, syksyllä puiden korkuisia auringonruusuja ja suuria kurpitsoja. Mutta täällä esikaupungissa oli katsojasta kuin olisi puutteen sormi viittoillen ohjannut ihmiset tuolle karulle maalle, jossa kanerva vielä rehotti ja lahonneitten mäntyjen juuret risteilivät hiedikkoa. Täällä oli ryhdyttävä täydelliseen uutisviljelykseen, kuin aarniometsässä tai preerioilla. Hitaasti kohosi kytösavu ilmaan, kuljettaen mukanaan pahaa lemua: haiskahti rikkaruoholta. Toiset polttivat pois pensaikon. Ja kaikkialla näkyi nelikulmaisia tai pitkulaisia peltotilkkuja, aidattuina rautalangalla tai mäntyseipäillä, joita koottiin metsästä ja pystytettiin muitta mutkitta, lahonneine kuorineen ja kuivuneine oksineen, suojaa maan tuota kallisarvoista omaisuutta.
Toisenmoista oli Hermine von Voigt tottunut näkemään: missä olivatkaan hänen nuoruudenaikansa upeat viljapellot, jotka muhkeilivat toinen toisensa vieressä, missä huolellisesti hoidetut kylvömaat? Kaukana, hyvin kaukana kulki todellinen talonpoika auransa jäljessä, kuvastuen pellonhymppylältä hevosineen kookkaana valoisaa taivaanrantaa vastaan. Mutta täällä kokeiltiin vain, mikä viljeli mitäkin, mikä yksistään perunoita, mikä vain vihanneksia. Jokunen taasen hiukan kutakin lajia. Kukin menetteli oman viisaan päänsä mukaan. Tässä touhussa ilmeni jonkinmoista järjestelmän puutetta, kuin avuttomalta vaikutti kaikki tuo kokeileminen. Ja kaikkialla sama kiire, — vai tuntuiko hänestä vain siltä? Pelko valtasi hänen mielensä. Entä jos nuo yritykset eivät onnistuisikaan? Siemenvilja oli kallista ja sitä oli ollut niukanlaisesti. Kuinka kävisi, ellei perunoista tulisikaan mitään? Maanlaatu oli huonoa; peruna, niin vaatimaton kuin se onkin, tarvitsee sentään oikeata hoitoa, ja ennen kaikkea päivänpaistetta aikanaan ja sadetta myöskin aikanaan. Kunpa taivas vain antaisi kumpaakin kohtuullisesti, ei liiaksi eikä liian vähän! — — —
Hinnat; kävivät yhä mahdottomammiksi. Kun naiset nyt menivät torille, kuvastui heidän kasvoillaan pettymys. Mitä he sieltä ostaisi vatkaan? Parsaako? Mitäpä siitä hyötyi! Sitä olisi tosin saanut, — mutta ei siitä liioin tullut kylläiseksi. Huhtasieniäkö? Noilla mustilla mullukoilla voi kaiken lopuksi vielä myrkyttää itsensä. Lihaa he olisivat halunneet saada, kalaa, munia! Voista ei nyt tosin enää voinut olla puhettakaan, vaan saisipa edes margariinia! Ja sitten nuoria porkkanoita, joita ennen tähän aikaan tuli Ranskasta. Jo pitäisi saada salaattiakin, — viime vuonna sitä oli vielä saanut huokealla, ja samaten retiisejä ja pinaattia sekä rabarberia, josta lapset niin pitivät.
Kaupitsijat vaativat huikeita hintoja. "Mitä salaatti maksaa?" Hinta oli korkea. "Entä naula pinaattia?" Yhä korkeampi hinta!
Alakuloisena läksi moni vaimo tiehensä, haluamatta enää tiedustellakaan kolmannesta kojusta. Mutta jokunen oli rohkeampi: "Te tahdotte kaiketi myöskin rikastua kuten sotatarpeiden toimittajat, — ja yhtä nopeasti myöskin, eikö niin? Puolen markkaa tuollaisesta salaatinpäästä? Taidatte olla päästänne sekaisin?" Mutta silloinkos kaupusteleva talonpoikaisvaimo antoi samalla mitalla takaisin: Sodassa hänenkin miehensä oli, yksin hänen oli kestäminen kaikki vaivat ja kulut, mitä tiesivät kaupunkilaiset maalaisten rasituksista! Päivänkoitteessa ulos työhön, paistoipa aurinko tai lotisi sade, kuokkimaan, istuttelemaan, selkäänsä vaivaamaan. "Ja sitten tulee rajuilma, ja kaikki mennyttä! Mieluummin pistän kaikki tyyni omaan suuhuni, kuin annan huokeammasta, tai jääkööt ennen vaikka mätänemään. Nyt on sota!"
Silloin heittivät ostajat hänen koppansa kumoon. — — —
Minka Dombrowskilla olisi voinut olla paremmat päivät kuin monella muulla naisella. Dombrowski oli jo ennen sotaa ahkerasti muokkaillut maapalstaansa, se oli huolellisesti viljeltyä, ja edellisenä vuonna oli Minka saanut siitä runsaasti perunoita ja suunnattomia kaalinkupuja, mutta nyt ei hänellä ollut halua tuohon työhön. Kerran hän tosin läksi pellolle työkaluineen, mutta tuskin hän oli alkanut työnsä, kun jo heitti kuokan pois ja riensi jälleen kotiin. Häntä kammotti yksinolo kedolla; joka pensaan taa loi hän pelokkaan katseen. Hän, joka ei koskaan ollut tiennyt pelosta, oli nyt käynyt perin araksi.
Hän pyyteli Gertrudia hartaasti, että saisi nukkua alhaalla hänen huoneessansa, lapset eivät hänestä tuntuneet antavan tarpeeksi turvaa. Kernaasti ei Gertrud siihen suostunut, eihän hän sitten enää saisi viettää rauhassa edes noita paria yöhetkeä, mutta kävikö hänen kieltäminenkään? Entinen rakastaja ei ollut enää palannut, eikä Minka näyttänyt välittävän hankkia enää uuttakaan. Hän oli kertonut Gertrudille, että parturi oli paennut paitasillaan, aivan paitasillaan. Vanha puku, joka niin kauan oli riippunut vajan ovella, sekä rikkinäinen, sateessa pehmennyt hattu, jonka Erich oli pannut pumpun päähän, olivat siitä saakka olleet kadoksissa. "Ne hän puki yllensä, hihhih, mahtoi olla näköinen, hihhih!" Mutta tuntui siltä, kuin Minkaa olisi puistattanut pikemminkin pelko kuin nauru. Levoton makuutoveri hän oli.
Hän oli tuonut vuoteensa alas ja asettanut sen aivan Gertrudin vuoteen viereen. Usein tavotteli hän hänen kättänsä ja kysyi: "Neiti, oletteko te todellakin siellä?"
Eräänä yönä kavahti Minka istualleen. Kuu paistoi kirkkaasti huoneeseen. Gertrud, joka oli hyvin väsynyt, nukkui sikeästi. Silloin pudisti Minka hänet hereille. "Neiti, ettekö kuule mitään? Ulkona on joku. Joku kulkee hapuillen talonseinämää pitkin!"