Lilin kasvot kävivät vakaviksi. Hän tuli ajatelleeksi Bertholdin perhettä: olihan sieltäkin kaksi poikaa sodassa! Eilen oli hän puhellut nuoren rouvan kanssa, tämä ei ollut pitkään aikaan saanut mitään tietoja mieheltänsä, joka oli Verdunin edustalla, ja joka ennen aina oli kirjoittanut niin säännöllisesti. "Kirjeet takavarikoidaan", sanoi Anna Maria, "Rudolf jo valmisti minua siihen." Mutta noilla kauneilla, raikkailla kasvoilla kuvastui kumminkin jonkinmoinen jännitys. Ja entä toinen veli? Voi hyvä Jumala! Lili sulki silmänsä ajatellessaan Heinziä: hän teki lentoretkiä Bapaumen luona!
Mitä voi hän siihen, että hänen ajatuksensa alati liitelivät Heinzin mukana?! Kuin uneksivana kulki hän äitinsä rinnalla, ja hänestä tuntui usein kuin olisi hän jälleen nuori tyttö, joka oli kävelyretkellä äitinsä kanssa ja kulki siinä niin kilttinä, niin hyvinkasvatettuna! Ja kuinka toisenmoiselta näytäkään hänen mielessänsä! Intohimoinen rakkaus, hillitön kaipaus täytti sen kokonaan. Jos joku sen tietäisi!
Hän säpsähti. Rattaat seisoivat poikittain ketotiellä, aasin äännähdys herätti hänet ajatuksista. Se oli pieni pörröinen eläin, jonka karvan värissä näkyi kaikki harmaan ja ruskean vivahdukset, ja jonka turkki oli niin kulunut, kuin olisi susi ollut sen kimpussa ja sitä höyhennellyt. Mutta tuolla eläimellä oli kasvot kuin osaisi se puhua, omituisen vakavat, uskolliset silmät. Lili siveli ohikulkiessaan sen kulunutta nahkaa.
Silloin sanoi maamies, joka levitti kärryistä lantaa pellolle: "Tuo poika on jo monenmoista kokenut, hyvät rouvat. Voitteko uskoakaan, se on kuljettanut ampumavaroja ylös vuorelle. Mikä täällä on hiekkaa, se on siellä pelkkää vuorta. Se tulee Tyrolista." Hänen äänensä kajahti ylpeältä, ja hän loi aasiin ystävällisen syrjäkatseen.
Lili vavahti. Hän olisi tahtonut ehdottomasti jatkaa matkaansa: ken puhui täällä Tyrolista?! Hän ei tahtonut muistella tuota seutua. Siellähän oli hauta — nyt tuli se jälleen hänen mieleensä, hän tunsi tuskaa. Mutta kumminkin hän kysyi: "Kuinka tuo eläin sitten on joutunut tänne saakka?"
Mies nyyhkäisi, hänen kätensä kulki pyyhkiellen nenän alitse: "No, nähkääs, minähän olen vain pieneläjä, eihän meikäläisellä ole liikoja rahoja, niin että voisi heti jälleen ostaa uuden hevosen. Idani minulta vietiin, — eihän se juuri enää paljoon pystynyt, mutta minulle se oli suuriarvoinen. Silloin kirjoitti poikani minulle: 'Tiedätkö isä', — poikani oli nimittäin itävaltalaisten mukana vuoristossa, Tyrolissa, — 'täällä on paljon aaseja. Jos voin ostaa sinulle sellaisen, niin lähetän sen sinulle jonkun kuormaston mukana!' Niin, hyvä poika hän oli — aliupseeri — poikani Fritz, niin, niin! Nyt ei hän enää ole elossa." Hän pyyhki jälleen nenäänsä ja nyyhkäisi. Hänen pienet, pellontomusta punehtuneet silmänsä tuijottivat suoraan eteen, hän ei katsonut rouviin.
He katsoivat myöskin suoraan eteensä, he eivät uskaltaneet katsoa mieheen, — mitä olisivatkaan he voineet sanoa hänelle? Siinä jälleen isä, joka vanhana ja väsyneenä jäi elämään, reippaan pojan siirtyessä tuonen majoille!
Ajatuksiin vaipuneena silitteli Lili yhä vielä pienen aasin pörröistä turkkia. Se näkyi tottuneen hyväilyyn, näytti olevan siitä mielissään ja katsoi häneen järkevin silmin.
"Aasi-pahanen", sanoi mies, jolle näytti tuottavan tyydytystä puhua siitä, joka nyt oli hänen sydämelleen rakkain, "ei, se ei ole paikallaan, vai mitä sanot, Fritz?" Hän läpsäytti eläintä selkään. "Ensin kuljettanut ampumavaroja ylös vuorille, — mitä kaikkea se onkaan kestänyt, tuo rohkea eläin! — ja nyt pannaan vetämään lantaa! Aivan kuten ihmistenkin käy, — ennen oli moni ylhäinen ja nyt — voi sentään! Mutta hyvät päivät sillä silti on. Poikani muistoksi olen ristinyt sen Fritziksi. Se saa meillä tulla sisään. Silloin se tarkastaa pöytää, onko siinä vielä kahvia, se pitää siitä. No, lähdetään nyt, Fritz!" Hän maiskautti kieltänsä, aasi läksi liikkeelle. Vieden käden pikaisesti lakilleen, poistui mies ajopeleilleen.
Kaikki ne vain harjoittivat maanviljelystä! Tosin varsin viheliäistä, mitä pienintä pienviljelystä. Rouva von Voigtin, joka oli kotoisin suurelta perintötilalta, täytyi hymähtää säälivästi. Mutta oli samalla liikuttavaa nähdä, kuinka kaikki tekivät parastansa. Kaupunkilaispuku ei oikein soveltunut tuohon työskentelyyn; toiset levittelivät lantaa poimuhame ja valkoinen pusero yllään, toiset kääntelivät maata korkeakantaiset ruskeat puolikengät jalassa. Sitäpaitsi olivat työt melkoisesti myöhästyneitä.