Salaneuvos oli paitahihasillaan, takin oli hän riisunut yltään ja ripustanut tangolle, hänen harmaa tukkansa liehui hilpeästi tuulessa. Hämillään yritti hän vetäistä takin yllensä, mutta kenraalitar esti häntä siitä: hän ei saisi millään muotoa antaa häiritä itseänsä! "On kiitettävää, herra salaneuvos, että työskentelette täällä. Mitä te sinne istutatte?"
"Kaalia, kaalia, — ja sitten lanttuja, pinaattia, herneitä, papuja, — minkä mitäkin. Mitäpä tässä muutoin pian saa suuhunpantavaksi? Perunat ovat jo maassa, — Jumalan kiitos, että saimme niin aikaisen kevään! Onhan minulla sitten jotain eteenpantavaa, kun poikaseni tulevat lomalle. Vaimoni sanoo: 'Torihintoja ei kukaan enää jaksa maksaa!' Meikäläisen, jonka on tultava toimeen eläkkeellään, täytyy keksiä muita keinoja. Muutoin voinkin erinomaisen hyvin työstä ulkosalla." Tuon valkopartaisen vanhan herran kasvonvärit muistuttivatkin nuorta tyttöä. Hän naurahteli: "Olisipa vain joku minulle ennustellut niihin aikoihin, kun istuin kirjoitustuolillani ministeriössä, että kerran vielä levittelisin lantaa pellolle! Mutta ei se mitään, — nykyisin käy kaikki päinsä! Olen hankkinut itselleni myöskin pari puutarhahoidon opasta, ja niiden kirjojen mukaan minä nyt käsittelen hietaisia turpeitani. Katsokaapa vain, kenraalitar!" Hän viittasi ylpeänä herneisiin, jotka jo olivat nousseet esiin; kepitkin oli jo pystytetty. "Entäpä kun pavutkin vielä nousevat! On todellakin hauskaa seurata tätä kasvien itämistä ja kehkeytymistä. En olisi ennen uskonut, että se voisi kiinnittää mieltä siinä määrin. Se kääntää ajatukset pois ikävistä asioista."
Hän kumartui poimiaksensa pari vaatimatonta kukkasta, jotka kasvoivat paalujen luona. Kohteliaasti ojensi hän ne Lilille. "Jospa minunkin miniäni kantaisi kohtalonsa niin uljaasti kuin te!" lausui hän. Hän kumartui suutelemaan Lilin kättä.
Lili punehtui kiihkeästi: jospa tuo vanha mies olisi tiennyt kaikki! Silloin ei hän enää ihailisi häntä. Vain siksi, että uusi toivo oli herännyt hänen sydämessään, kantoi hän nyt kohtalonsa tyynemmin. "Onko miniänne kovin masentunut?" kysyi hän hiljaa.
"Hän on vielä aivan epätoivoissaan, kuten ensi päivänä, vanhimman poikamme upottua 'Prinssi Adalbertin' mukana. Hän tuli heti Kielistä luoksemme, tuoden meille tuon surusanoman. Emme aavistaneet mitään, luulimme poikamme juuri olevan komennettuna suorittamaan erästä tehtävää maalla. Mitä kaikkea olemmekaan sanoneet häntä lohduttaaksemme! Onhan hänellä pieni poikansa. Hän on puolen vuoden vanha — muhkea lapsi!" Vanha herra huokasi syvään, hänen raikasten kasvojensa väri kävi kelmeämmäksi. "Pelkään, että hän vielä riistää vaimoltanikin kaiken tarmon; hänhän kesti sen niin ihmeellisen uljaasti. Vanhin poikamme oli hänen ylpeytensä; hän oli vielä niin nuori hänen syntyessään, leikki lapsena lapsensa kanssa. Hän ei ollut ainoastaan hänen poikansa, vaan myös hänen parhain ystävänsä. Kaikesta hän neuvotteli äitinsä kanssa, — ja äiti hänen kanssaan, — enemmän kuin minun kanssani." Herttaisen vaatimaton hymyily kaunisti noita vanhoja virkamiehenkasvoja. "Hänhän olikin niin harvinaisen lahjakas."
"Onko nuorempien poikienne laita vielä hyvin?" kysyi kenraalitar.
"On kyllä, Jumalan kiitos! Keskimäinen, joka on tykkiväessä, on rintamalla Kaakkois-Venäjällä, ja siellä alkaa nyt hyökkäys. Mutta eiväthän venäläiset ole niin vaarallisia. Nuorimpamme, joka on jalkaväessä, on saanut olla kaikessa rauhassa Sommen rintamalla. Häneen nähden saanemme olla levollisia."
"Jumala suokoon!" Kenraalitar puristi hänen kättänsä.
"Mikä tuo vanhin poika oli?" kysyi Lili, heidän kulkiessaan eteenpäin. "Oliko hän sitten niin harvinaisen lahjakas?"
Rouva von Voigt hymyili hiukan. "Ei minun mielestäni. Hän oli laivastoinsinööri; suoritti tutkintonsa hyvin nuorena ja hyvällä menestyksellä, se oli vanhemmista tietysti varsin suuri asia. Heidän täytyi elää perin säästäväisesti, jotta heidän kolme poikaansa voisi opiskella. Luulen, että tuo kunnon rouva usein kärsi nälkääkin. Palvelustytöt eivät koskaan pysyneet hänen luonansa. Mihinkään huvitteluun eivät heidän varansa ainakaan koskaan riittäneet, — ei teatteriin, ei konsertteihin, ei matkoihin. Kaikki he käyttivät poikiensa hyväksi. Kunpa vain saisivat pitää edes nuo molemmat nuoremmat!"