Hän vei kasvonsa lähemmäksi lasia, näki itsensä ja peräytyi kauhuissaan: mikä vanha mies! Ohimot hopeanharmaat kasvot täynnä ryppyjä. Kuinka ryppyjä olikin sadottain ja taas sadottain! Ja kuinka laiha kaula! Kurkunpää riipuksissa, kuin vanhan kukon heltta. Väljänä riippui harmaa takki hänen yllään. Ja tuollainen miehinen olento, tuollainen vanha ukko — harmaa, tomuinen, ryppyinen ukko — mitä tekikään hän täällä? Sopiko hän toveriksi kauniille Minkalle, nuorelle vaimolle?
Herra Dombrowski räpytteli tulehtuneita silmiänsä, hänen kasvonsa vääntyivät, kuin olisi itku ollut tulossa. Tuskallinen äännähdys, nyyhkytyksen ja naurun sekainen, tunki esiin hänen kuivasta kurkustansa. Mitä nyt seuraisikaan? Äkkiä hän tunsi sääliä Minkaa kohtaan. 'Lähde tiehesi, lähde tiehesi!' sanoi sisäinen ääni. Niin, parasta oli, että hän läksi tiehensä, palasi sinne, mistä oli tullutkin. Parasta, että palasi juoksuhautaan takaisin. 'Ei ollut hauskaa kotona', sanoisi hän. Ehkä häntä uskottaisiin, ehkä ei. Olihan moni muukin palannut ennen loman loppua!
Tuollainen vanha ukko, vanha ukko! Hän jäi vielä kerran tuijottamaan kuvaansa ja nyökkäsi syvämielisesti. Sitten hän poistui ulos akkunasta. Hiljaa liukui hän muuria alas.
Yö oli lopussa. Aamurusko vuodatti kedoille punertavaa hohdetta, liverrellen kohosi leivo pellonpientareelta ylös auringon hehkuvia kasvoja kohden.
XIV.
Kun rouva von Voigt kävi kävelemässä, näki hän kuinka nyt kaikkialla laajojen, ruohon ja pensaiden peittämien kenttien tilalle, jotka ympäröivät esikaupunkia, alkoi ilmestyä peltoja. Taloja oli niihin aiottu rakentaa, hauskoja, puutarhojen ympäröimiä huviloita, mutta sota oli sen estänyt. Kaikki rakentamispuuhat olivat pysähdyksissä. Ne, joiden olisi pitänyt rakentaa, oleskelivat juoksuhaudoissa tai suuntasivat tykkejä vihollista kohtaan, kuljettivat ampumavaroja tai aseita, rakensivat betoni- tai piikkilankavarustuksia. Täällä olivat työt jääneet naisten huostaan. Tuskin oli ainoatakaan, joka ei olisi vuokrannut itselleen maatilkkua. Eihän siihen mahtunut paljoa, mutta voihan siinä sentään kasvattaa hiukan perunoita ja kaalia, muutaman nauriin, välttämättömintä, mitä tarvitsi, pysyäksensä hengissä. Kortit yksin eivät riittäneet, oli viisaampaa että itse viljeli jotain lisäksi. Kun vain oli perunoita. Korvasivathan ne ilman rasvaakin lihan ja leivän.
Mitä olikaan odotettavissa?! Rouva von Voigt tunsi jonkinmoista pelkoa tulevaisuutta ajatellessaan. Se, mitä hänen miehensä kirjoitti sotilaallisesta etevämmyydestä, voitoista maalla ja merellä, tuhoista, joita ilmalaivat tuottivat Englannille, laivastossa ja rintamalla vallitsevasta erinomaisesta hengestä, lentäjien rohkeista tiedusteluretkistä, se kaikki kuului varsin kauniilta, ja hän hengähti helpotuksesta siitä lukiessaan. Mutta millaista oli täällä kotosalla? Kävisikö täälläkin kaikki yhtä hyvin?
Kuinka ponnistivatkaan nuo suruja kokeneet, väsyneet naiset! Rikkaruoho oli saanut vuosimääriä kasvaa rauhassa, maa oli kesantoa. Aura olisi kyllä helposti uurtanut siihen tien, mutta naiset kääntelivät maata lapioilla. He kylvivät niukan kylvöksensä ja menivät joka joutohetki peltojansa katsomaan. Aina oli sama levottomuus: menestyisikö vilja? Kun eivät vain varikset nokkisi kaikkea pois!
"Katsopas, Lili", sanoi rouva von Voigt tyttärelleen, "tuollahan naapurimmekin, vanha salaneuvos, ihan tosissaan kuokkii peltoansa!"
Äiti kävi nykyisin väliin noutamassa tyttärensä kävelylle. Lilistä se aluksi tuntui vaikealta, — pitikö hänen käyskennellä entisiä teitä ilman silloista seuralaistansa! — mutta äiti oli pyytänyt niin sydämellisesti: "Se virkistäisi sinuakin, sekä sinua että minua, luonto vaikuttaa rauhoittavasti!" — ettei hän voinut kieltäytyä. Nyt kulkivat he maakaistaleen ohitse, jota ympäröi muutama paalu ja ohut rautalanka. Vanha herra, joka siellä työskenteli, ei ollenkaan huomannut, että he pysähtyivät. Vasta kun he tervehtivät ääneen, kiintyi hänen huomionsa heihin.