Mutta Minka syöksähti esiin kaapin takaa ja vetäisi oven kiinni. "Jumalan tähden, neiti! Te ette tunne häntä. Kun hän tulee tappelupäälle — — —! Hän silpaisee pään sekä teiltä että minulta!" Hän veti Gertrudin pois ovelta. "Jes sentään, jes sentään",— hän raastoi tukkaansa, "piti hänen nyt päästäkin sen perille! Kylläpä minulla olikin huono onni! Ja minun käy sentään häntä sääliksikin, — voi, neiti, kuinka säälin häntä!" Hän itki katkerasti.
"Menkää hänen luoksensa", sanoi Gertrud, "rukoilkaa häntä!"
"Mitä te ajattelettekaan! Ei, sitä en voi tehdä!" Vavisten tarrautui upea vaimo hentoon tyttöön. "Neiti, te olette ainoa turvani. Mitähän tekisinkään, jos te ette olisi täällä! Voi minua, vaimo-parkaa! Voi hyvä neiti, hyvä neiti!" Hän oli menehtymäisillään tuskaansa, hänen hampaansa kalisivat. Gertrud antoi hänen mennä vuoteeseensa. Minka painautui syvälle pienokaisen viereen ja veti peitteen korvilleen, niin ettei nähnyt eikä kuullut mitään.
Gertrud seisoi vielä kauan kuunnellen. Olipa tämä kauhea yö! Pudistus kävi hänen lävitsensä, pikemmin pelon, inhon ja säälin vaikutuksesta, kuin aamukylmän takia. Lopuksi, kun ei mitään ruvennut kuulumaan, paneutui hänkin vuoteeseen. Viaton lapsukainen makasi hänen ja tuon vaimon välillä.
Minka oli jo aikoja nukkunut, kun Gertrud yhä vielä oli valveilla. Herra Dombrowskista ei kuulunut mitään, hänen takiansa olisi hän voinut nukkua. Mutta häntä piti hereillä sisäinen ääni, joka kertailemistaan kertasi: "Sota, sota, tuo kammottava sota on tähänkin syypää!"
* * * * *
Herra Dombrowski ei ollut syöksähtänyt vaimonsa jälkeen. Helppo olisi hänen ollut saavuttaa hänet yhdellä ainoalla hyppäyksellä, käydä häneen käsiksi, kuristaa hänet, rangaista häntä hänen hävyttömästä uskottomuudestaan, petoksestaan. Kun Minka oli huutanut: "Hän tappaa minut!" oli hän tuntenut kuin helpotusta. Ei, sitä hän ei tahtonut tehdä. Sen hän kyllä tunsi, että jos hän olisi käynyt häneen käsiksi, niin ei Minka olisi enää lähtenyt elävänä hänen käsistänsä.
Hänen polvensa horjuivat, hän siveli otsaansa: eikö tämä kaikki ollut unta? Eikö hän maannut yhä vielä juoksuhaudassa? Siellä oli hän kerran ottanut kurkusta erästä sisääntunkeunutta vihollista — jo tunkivat hänen silmänsä ulos päästä, kieli riippui suusta ulkona, — juuri samallaiselta kuin nyt oli hänestä silloin tuntunut. Hurja murhanhimo oli vallannut hänet: eiköhän hän sentään juoksisi Minkan jälkeen? Pakoon ei Minka pääsisi. Jos hän tahtoi, voi hän saada hänet käsiinsä. Hänen pitkän tukkansa hän kietaisisi vasemman kätensä ympäri, pitäisi häntä siitä kiinni iskisi oikealla kädellään hänen valheelliseen naamaansa — joka valheesta hän saisi läimäyksen hän iskisi nyrkkinsä hänen nenäänsä, vasten suuta, silmiin! Jo virtasi veri — yhdentekevää — hänen kasvonsa olivat puurona hän ei ollut enää kaunis Minka. "Petätkö minua vieläkin, ketkale?!" — läiskis — läiskis! Hän heitti hänet maahan, tallasi hänet jalkoihinsa, hänellä oli saappaissaan suuret naulat. Nyt ei Minka enää hengittänyt, ja hän —?! Aamun ensi säde tunki sisään akkunasta — hän seisoi peilin edessä nyrkki koholla. Nyt näki hän kuvansa. Peili oli vain pieni, sen lasi himmeä, mutta hän oli nähnyt tarpeeksi.
Hän seisoi yksin huoneessa, jossa kaikki oli pantu sikin sokin. Vaivoin kääntäen päätänsä, loi hän katseen taaksensa. Tuossa vuode epäjärjestyksessä, tuoli kumossa, vaatteita pitkin huonetta — ja tässä, tässä, aivan yksin, hän, Stanislaus Dombrowski, lomailija.
Vai eikö tuo mies ollutkaan hän? Mielipuolen tavoin pudisti hän päätänsä: eihän tuo tuolla toki voinut olla Dombrowski! Täältä oli lähtenyt mies, jolla oli ruskea tukka, ruskeat viikset. Mutta tuo tuolla peilissä oli harmaa, aivan harmaa, — kuka oli hän?