Hänen kasvonsa vavahtelivat, hänen levollinen äänensä kävi äkkiä kiihkeämmäksi. "Tästä voi joutua epätoivoon. Mitä me olemme tehneet, me naiset ja lapset, että meidän täytyy nähdä nälkää? Vanhin poikani kaatui Ypernin luona, mieheni on sodassa, mutta se ei ole minusta niin raskasta kuin kuulla illoin pienimmän lapseni itkevän, voimatta ruokkia sitä kylläiseksi!"
Ei pientä lasta kylläiseksi! Hermine von Voigt tuijotti kalpeana vaimoon, jonka tumma, harmaansekainen tukka tuikeina suortuvina valui alas otsalle. Hän ei kyennyt vastaamaan.
Vaimo sai lapsensa sairaskortilla neljännesnaulan kaurasuurimoita ja läksi hyvästittä.
"Hän ei ymmärrä, miten on käyttäydyttävä, armollinen rouva", sanoi Minka Dombrowski, jonka vuoro nyt seurasi. "Ei hän tarkoita niin pahaa". Hänen säyseä äänensä suorastaan virkisti mieltä. Virkistävää oli myöskin katsoa hänen ystävällisiä kasvojansa. Mutta niin kauniit eivät ne enää olleet kuin ennen, eivät niin pyöreät eikä kukoistavat. Hänellä oli mukanaan koko talon kortit — seitsemälle eri huonekunnalle — hän huolehti kaikkien ostoksista. Siitä seurasi nyt pitkät laskemiset ja seikkaperäiset selitykset. Hänen täytyi saada joka lajia jokaiselle erittäin, ja puhetta hän myöskin osasi pitää. Häntä pahoitti, että rouvan piti nähdä niin paljon vaivaa. Rouvan ei vain pitänyt pahastua siitä. Mutta eihän hän ollut voinut kieltäytyä täyttämästä samassa eteisessä asuvan naapurittaren pyyntöä, kun tällä oli sairas isä, jota ei voinut jättää yksin. Ja neiti, joka oli opettajatar, oli nyt koulussa. Ja nuori rouva odotti pienokaista. Vanha rouva taas, joka asui vieressä, ei voinut seista luuvalon takia. Ja jos ihmiset lähettivät pienet lapsensa, niin ne aina tungettiin pois jonosta eivätkä koskaan päässeet kotiin.
"No, tuleeko siitä pian valmista?" kysyi joku kärsimättömästi. "Te ajattelette kai varanneenne tuon paikan yksinomaan itsellenne! Eteenpäin!"
Minka käännähti suuttuneena. "Älkää toki lykätkö noin!"
"Enhän minä lykkää!"
"Lykkäättepäs!"
"Te olette päästä vialla."
"En minä, vaan te!"