"Hiljaa, hiljaa!" Kenraalitar korotti äänensä: siellä ei sopinut riidellä.
Molemmat naiset loivat uhkaavia katseita toisiinsa. Oli kuin ilma olisi ollut täynnänsä ärtyisyyttä. Niin ei ollut entisaikoina ollut, silloin oli helposti mukaannuttu muihin. Pieni ilkeys, karkea pila — kaikki oli häipynyt nauruun, ja sopu oli vallinnut jälleen. Nyt ei täällä kotonakaan näyttänyt rauhasta tahtovan tulla mitään.
"Mutta rouva Dombrowski!" Kenraalitar tunsi hänet aikaisemmilta ajoilta hyväluontoiseksi, suvaitsevaksi olennoksi, mutta nyt ei hänkään näyttänyt tahtovan tulla järkiinsä. Hänen mustat silmänsä säihkyivät, hänen nenäpielensä värähtelivät, hän hengitti kiihkeästi.
"Kun hän tunkee niin kovin — voi sentään! Pysykää paikoillanne, — mitä, te nipistätte? Koettakaapas vain!"
Vastustaja nauroi pilkallisesti. "Tuollainen olento, ja vielä tässä terhentelee, — mokomakin!"
Silloin ärjäisi Minka vastaan. He olisivat joutuneet käsikähmään, elleivät lähinnäseisovat olisi erottaneet heitä. Kummallekin ilmaantui puolustajia ja syyttäjiä. Minka itki. Siinä hän nyt seisoi kaunis pää painettuna alas, koppa kummassakin käsivarressa täynnä muonaa koko talolle, kyynelten vallassa, ja sillä tavoin hänen täytyi antaa itseään kohdella. Hänen, joka ei tehnyt pahaa ainoallekaan sielulle, ja miehensä hänellä oli sodassa — kunnon miehensä! — eikä hänellä ollut ketään muuta, joka olisi hänestä huolehtinut.
Surulliset ajatukset täyttivät nyt Hermine von Voigtin mielen hänen palatessaan tänään kotiin. Hän oli sumutuksissaan naisille, jotka käsittivät ajan niin järjettömältä kannalta ja purkivat kärsimyksensä vihaan ylhäisempiä kohtaan ja suvaitsemattomuuteen vertaisilleen, ja toisaalta ei hän kumminkaan voinut olla heille suuttunut. Eivätkö he olleet jo kaksi vuotta odottaneet miehiänsä, poikiansa, jotka olivat tuolla kaukana. Odottaminen käy hermoille. Tiesihän hän sen omasta kokemuksesta, miten käy, kun täytyy odottaa kauan, — vaikkapa ei olisi ollut kysymyksessä nykyinen odottaminen, vaan ainoastaan aivan tavallinen. Ensin pysyy kärsivällisenä, sitten alkaa haukotella, väsähtää, vie käden otsalleen, tuntee yleistä voimattomuutta; äkkiä valtaa sisäisen tyhjyyden tunne koko olennon, luulee vaipuvansa maahan. Levottomuus täyttää mielen, kello otetaan esiin: jo taas neljännestunti kulunut! Nyt hypähdetään pystyyn, kävellään edestakaisin, huokaillaan, aletaan valitella, harmistutaan, kiihdytään, mennään yli rajojen! On muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi, ei siedä enää mitään. Ja nyt sitten lisäksi tällainen odottaminen! Ja sisäisen tuskan lisäksi ulkonainen puute!
Alati näki kenraalitar edessään vaimon, jonka tuikeat suortuvat riippuivat alas kelmeälle otsalle. Ja sellaisia oli yllinkyllin. Hän näki koko jonon tuollaisia väsyneitä, kiusaantuneita, katkeroituneita kasvoja, jotka tunkivat esiin toistensa takaa. Ja noilleko hän olisi suuttunut? Eikö hän sitten itse ollut niin väsynyt tähän kaikkeen, niin rajattomasti väsynyt! Ja kumminkin oli hänen miehensä joltisenkin hyvässä turvassa, eikä hänellä ollut sodassa poikia, joiden takia olisi täytynyt olla levoton, kuten vanhan salaneuvoksen ja hänen vaimonsa, tänäänkin hän istui illallisen ääressä, josta voi tulla kylläiseksi, eikä hänen tarvinnut kuulla pienen lapsen itkevän nälästä.
Hän huokasi ja nojasi päänsä käteen. Äskettäin oli hän ollut Berlinissä, oli juossut tuntimääriä asioilla, kantaen raskaita kääröjä. Läpiväsyneenä oli hän vihdoin saanut käsiinsä ajurinrattaat, jotka tyhjinä maleksivat tietänsä eteenpäin. Harmaan harmaa mies, joka istui kuskinistuimella, näytti nukkuvan kadun vilinästä huolimatta; hevonen näytti myöskin nukkuvan, se muutteli kavioitaan niin hitaasti, niin empien, kuin olisivat ne puuttuneet kiinni asfalttiin.
"Minne te sitten haluatte?" Ajuri ei näyttänyt ilahtuvan kyydittävästä.