Hän oli maininnut aseman.
"No, sinne saakka ehkä vielä päästään. Vai mitä, Roland?"
Hevonen painoi alakuloisena päänsä alas ja jäi odottamaan.
"Mutta eivätkö ne ole liian raskaita?" Epäluuloisin katsein oli vanhus silmäillyt hänen kääröjänsä. Nyt nykäisi hevonen, he läksivät kuhnustamaan edelleen. Hitaasti se kävi, sangen hitaasti, varmaankin hän olisi päässyt jalkaisin yhtä nopeasti eteenpäin. Äkkiä pysähtyivät vaunut. He olivat ehtineet nurkalle, jossa ennen oli ollut ajurien jonopaikka. Mutta nyt ei siinä ollut muuta kuin ilmoitustaulu: 'Kuuden ajurin jono!'
Mitä oli tapahtunut, miksi he pysähtyivät? "Se ei lähde eteenpäin", sanoi vanhus ja laskeutui kömpelösti istuimeltaan alas. "Laskeutukaa maahan, hyvä rouva, emme me pääse tästä edelleen. Vai mitä sanot. Roland?" Hän tarttui hevosen suitsiin, se oli pudistanut päätänsä. "Nähkääs, hyvä rouva, kun se pudistaa päätään tuolla tavoin, silloin on asia selvä. Silloin se sanoo: 'Riittää!' Se on hyvä eläin, kärsivällinen eläin. Mutta mikä on liikaa, se on liikaa. Voiko sitten vaatiakaan, että se juoksisi päivät päästään pitkiä matkoja naula kauroja vatsassaan! Perunankuorilla minun muka pitäisi sitä ruokkia, nauriilla ja minkä milläkin, — ikäänkuin se olisi mikäkin sika. Mitäs sanot, Roland?" Hän taputteli hevostansa. Liikahtamatta seisoi se paikallaan pää riipuksissa, harja riipuksissa, häntä riipuksissa, korvat riipuksissa, — alakuloisuuden ilmettynä kuvana. Nyt vasta kenraalitar oikein huomasi, kuinka kurjan laiha se oli, — voi lukea joka kylkiluun.
Miksikähän hänelle nyt muistui mieleen tuo kurja, rääkätty eläin? Tuo hyvä, kärsivällinen eläin? Mikä on liikaa, se on liikaa! —
Hän ei voinut enää pysytellä yksin kotosalla. Palvelustyttö, joka tyhjensi ruokapöydän, ihmetteli kuinka vähän kenraalitar oli syönyt. Hermine von Voigt tunsi kiduttavaa levottomuutta: entä jos tuo hyvä, kärsivällinen eläin kieltäytyi enempää kärsimästä? Nyt oli tarpeen löytää ihmisiä, jotka osasivat pidellä ohjia lempeällä, mutta samalla lujalla kädellä. Ei vain rauhaa sisäisen hädän pakosta! Ei rauhantekoa siksi, ettei täällä kotosalla enää haluttu kärsiä enempää! Raskas huokaus kohosi hänen povestansa: Hyvä Jumala, ei sellaista rauhaa, ei sellaista!
Hän meni Lilin luo. Kun hän kulki salaneuvoksen talon ohitse, tuon pienen huvila-pahasen ohitse, josta suorastaan näki, kuinka työläästi ne lantit oli ansaittu kokoon, joilla se oli rakennettu, olivat akkunaluukut suljetut. Matkoilla eivät asukkaat olleet, — olikohan joku sairaana? Kuolemanhiljaisuus vallitsi pikku huvilassa; yksin kanarialintukin, joka muutoin tavallisesti liverteli, vaikeni nyt. Puutarhassakaan, jossa vanhan herran oli tapana tällaisella suotuisalla säällä nauttia iltasikaristaan, ei nyt ollut ketään. Tuosta kuolemanhiljaisuuteen vajonneesta talosta levisi kuin ahdistava tunne. Voi noita ihmisraukkoja, missä ainaisessa tuskassa he mahtoivatkaan elää, ajatukset vuoroin Volhyniassa, vuoroin Sommen luona! Kumpikohan poika mahtoi olla suuremmassa vaarassa?
Hiljaista oli Lilinkin asunnossa, mutta se hiljaisuus oli toisenlaista. Lilin olennossa ilmeni jotakin, jota äiti ei ollut pitkiin, pitkiin aikoihin siinä havainnut. Se oli kuin hiljaista onnen loistetta, äänetöntä, mutta lämmittävän voimakasta. Äiti oli ihmeissään; sellaiseen vastaanottoon ei hän ollut täällä tottunut. Usein oli hän täällä käynyt, kymmenin verroin useammin kuin tytär hänen luonansa, ja aina oli hän kohdannut saman väsyneen, kohtaloonsa alistuvan olennon, joka oli herättänyt hänessä mitä syvintä surumielisyyttä. Mutta tänään Lili syleili häntä, suuteli häntä ja painautui häneen, kuten oli tehnyt pikku tyttönä, ollessaan oikein sydämestään iloinen. Rouva von Voigt ei kysynyt: mikä niin riemastuttaa mieltäsi? Jos Lili halusi siitä kertoa hänelle, niin teki hän sen kyllä ilmankin, mutta kenties ei hänellä ollut mitään kerrottavaa, ehkei hän itse tiennytkään, kuinka hänen olentonsa oli muuttunut. Tuliko nyt vihdoinkin aika, jolloin hänen kärsinyt sydämensä oli taistellut taistelunsa, nuoruus heräsi jälleen ja vaati surusta huolimatta oikeutensa? —
* * * * *