Lili oli rohkaissut mielensä, oli kirjoittanut Heinzille. Vain muutaman rivin, onnentoivotuksen. Kauan oli hän punninnut, tekisikö sen vai jättäisikö tekemättä. Tervehtäisihän äiti hänen puolestansa, — jos hän nyt itse lähettäisi tervehdyksen, eikö se jo ollut liikaa? Erotessa oli hän pyytänyt Heinziä antamaan tietoja itsestänsä, hän ei ollut tehnyt sitä, — kävisikö nyt päinsä, että hän kirjoittaisi, odottamatta ensin että Heinz ilmaisisi sitä haluavansa? Osoittaisiko se naisellisen hienotunteisuuden puutetta? Ei! Päättäväinen hymyily huulillaan oli hän istunut kirjoittamaan: nyt ei ollut sellainen aika, että voi välittää pikkumaisista muodollisuuksista! Ken tiesi, kuinka kauan oli tilaisuutta osoittaa rakastamalleen, että häntä rakasti!
Ja Lili kirjoitti Heinzille onnittelun hänen voittonsa johdosta: sanoja, joita hänen kyyneleensä kostuttivat ja hänen hymyilynsä kirkasti, ja jotka olivat raikkaat ja lämpöä uhkuvat kuin hempeät kesäruususet.
Siitä saakka oli riemuntunne, syvä, luottava riemuntunne täyttänyt hänen mielensä. Heinz kyllä ymmärtäisi hänet. Ja nyt odotti hän vastausta, joka kyllä oli saapuva, saapuva pian — pian!
Rouva Krüger oli ihmeissään, kuullessaan vuokraajattarensa laulavan. Eihän hän ollut tiennytkään hänen osaavan laulaa. Heleästi se kuului läpi erottavan katon:
"Ain' luonas viipyy aatoksein!"
Rouva Krüger nyökkäsi: tuon laulun tunsi hänkin, se oli vanha laulu, hänkin oli sitä joskus laulanut. Mutta kauan siitä oli. Nyt tuntui hänestä melkein loukkaavalta, että hänen vuokralaisensa lauleskeli — ken jaksoi nyt kuulla laulua! Mutta hänen täytyi sentään jäädä kuuntelemaan. Niin, "ain' luonas viipyy aatoksein!" Ellei Gustav pian antanut tietoja itsestänsä, joutuisi hän epätoivoon. Välistä hänestä tuntui siltä, kuin alkaisi hänen luja luottamuksensa horjua. Ne olivat kauheita, kammottavia hetkiä. Eikä niistä enää päässyt työnteollakaan. Jos hän levolle käydessään olikin menehtymäisillään väsymyksestä, kun nuo ajatukset tulivat, ympäröivät hänen vuodettaan kuin pahat henget, häntä kiusaten, raadellen, heitellen sinne tänne vuoteessa, silloin jyskytti hänen sydämensä haljetaksensa. Hänen päänsä oli sekaisin, hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne. Hän kuuli kaikenmoista olematonta: varovaisia askeleita — oliko Gustav ulkona? Tuliko hän hiljaa, hiljaa kotiin, ettei herättäisi äitiänsä? Niin oli hän aikoinaan hiiviskellyt, tullessaan tuon Hieselhahnin tytön luota.
Hän ponnahti vuoteeltaan, syöksyi ovelle: Varkaitako! Aikovatko ne nyt tulla tännekin tyhjentelemään, kuten olivat tehneet monessa muussa paikassa? Mutta saisivatpa nähdä, ettei yksinäinen nainen heitä pelännyt. "Tulkaa vain!" Kasvot uhkaavina odotti hän huoneensa ovella. Tarmokkain käsin piti hän tuolia koholla, sillä aikoi hän murskata ensi tulijan kallon. Eivät ne saisi koskeakaan mihinkään hänen omaisuudestansa, Gustaville oli kaikki säilytettävä. Pitihän hänen saada syödä kylläksensä, kun palasi.
Itseltänsä hän kielsi kaikki. Eikä hän tuntenutkaan nälkää. Kun muut valittivat ettei leipä enää ravinnut, että siinä oli liian vähän oikeita jauhoja ja pelkkää lisäkettä, silloin täytyi hänen hymyillä halveksivasti. Oliko sitten tarpeen aina sulloa vatsansa täpötäyteen — saiko Gustav sitten aina syödä kylläksensä?
Jospa ei hän vain olisi ollut niin ypö yksin! Sellaisten öitten jälkeen, jolloin varasten pelko piti häntä levottomuudessa, niin että hän vuoroin laskeutui kellariin varastojansa laskemaan, vuoroin vartioi vuohta ja sikaa, kaniineja ja kanoja tai puutarhan hedelmiä ja vihanneksia, hapuillen yön pimeydessä pensaita, tutkiakseen olivatko marjat vielä jäljellä, — tuollaisten öitten jälkeen hän huomasi, ettei hänen enää käynyt eleleminen yksin. Mutta eniten hän sentään pelkäsi omia synkkiä ajatuksiansa.
Hän oli kuullut, että Hieselhahnin tyttö jälleen oli muuttanut läheisyyteen. Nyt pitäisi hän varansa: kaiketi kulkisi tyttö joskus hänen talonsa ohitse. Mutta häntä ei näkynyt, ei kuulunut.