Kun Gertrud nyt oli työssä, leikki hänen pienokaisensa ukko Richterin läheisyydessä. Jos sää oli vähänkin mukiin menevä, toimitti rouva Richter miehensä oven edustalle. Siinä istui sitten tuo valkopartainen vanhus tuntimääriä tuolillaan, ja lapset, jotka kulkivat ohitse, nykivät häntä parrasta. Lasten narrina hän siinä sai istuskella. "Onkos nälkä?" kyselivät he. Silloin hän nyökkäsi. He tarjosivat hänelle kiveä ja kysyivät: "Tahdotko tämän?" Hän otti sen, puraisi, sylki ja soperteli: "Leipäpala, äiti, leipäpala!"
Tuota menoa katseli pienokainenkin, ja hänen suurissa sinisissä silmissään kuvastui jotain ymmärtämyksen tapaista. Hän leikiskeli, muovaili kasoja mullasta, jota raaviskeli kokoon pikku sormillaan, taikka istui aivan hiljaa vanhuksen jalkojen juuressa ja silitteli puuhevostansa.
Näissä puuhissa näki hänet Krügerin muori. Ei ollut aivan sattumakaan, että hän kulki tästä ohitse; nyt hän pysähtyi.
"Onko tuo Hieselhahnin poika?" kysyi hän vanhukselta. Tämä ei vastannut, vaan tuijotti hänen ohitsensa ilmaan. Mitäpä hän olikaan tiedustellut sitä tuolta vanhalta hourulta, tiesihän hän sen kysymättäkin, tunsihan hän Gustavin silmät, nuo kauniit, siniset silmät! Hän kumartui lasta kohden ja kohotti suurella kädellään hänen pienen päänsä pystyyn. Kauan katsoi hän häntä kasvoihin. Sitten hän huokasi ja meni pois. Mutta hän palasi jälleen, jo seuraavana päivänä. Väliin hän ei uskaltanut tulla lähelle, vaan pysähtyi loitommalle ja katseli lasta. Kun se nauroi, hymyili hänkin, hän oli aivan ihastuksissaan.
Oli ihmeellistä, — nyt eivät hänen yönsä enää olleet niin tuskaloisia. Hän tunsi lohdutusta mielessänsä: olihan melkein kuin hän olisi nähdyt vilahduksen Gustavista. Jospa hän vain saisi pitää hänen lapsensa alati, alati luonansa, — mitä antaisikaan hän siitä! Mutta hän, joka muutoin oli niin tarmokas, tunsi nyt arkuutta sen äitiä kohtaan.
Kerran oli tämä nyt tullut häntä vastaan, mutta tervehtimättä he olivat menneet toistensa ohitse. Mielellään olisi rouva Krüger tervehtinyt, hän tutki, voisiko sen tehdä, mutta toinen ei ollut tuntevinaan häntä. Ja kumminkin hän oli tuntenut, mutta hän ei tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Rouva Krügerin sydäntä vihloi! Kuinka laiha ja kalpea olikaan tuo naisparka, suorastaan nälkiintynyt. Huonoa oli ilmeisesti hänen toimeentulonsa.
* * * * *
Kenelläpä sitten nykyisin oli hyvät päivät?! Yksin Minka Dombrowskikin oli lakannut nauramasta huoletonta nauruansa. Hän oli yhä edelleen varsin tyytyväinen siihen, että nyt oli poissa tuosta kaukaisesta asunnosta, sillä olihan elämä paljon vilkkaampaa täällä esikaupungin keskustassa, eikä hänen nyt tarvinnut mennä niin kauas, kun teki mieli jutella, mutta olipa aika kiusallista, ettei ollut kasvattanut itselleen perunoita, ei vihanneksia, ei mitään. Valkoinen puku, joka hänen vuosi sitten oli ollut niin vaikea saada pingotetuksi yllensä, meni nyt mukavasti kiinni. Mutta ei hän enää käyttänyt sitä. Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Ei maksanut vaivaa pukeutua hienoksi: eihän hänellä ollut eikä häntä enää haluttanut hankkia itselleen mitään ihailijaa! Hän oli tuonnoin saanut kyllänsä. Vieläkin häntä värisytti noita tapahtumia muistellessaan. Hänen miehensä ei ollut lähettänyt mitään tietoja. Hän häpesi muita naisia; kun he kyselivät, täytyi hänen valehdella. Kauheata kerrassaan! Kaikki oli kauheata. Lapset olivat aina nälissään, rahat lensivät tipotiehensä, lopuksi hänen kaiketi täytyi jälleen ryhtyä työhön. Mutta millaiseen? Pesemäänkö taas ja siistimään? Hyi, sitä hän ei halunnut! Ampumatarpeiden tehtaaseen? Tosin siellä ansaitsi hyvästi, hän tunsi useita naisia, jotka eivät aikaisemmin olleet omistaneet ainoatakaan ehyttä paitaa, ja joilla nyt oli sunnuntaisin kahisevat silkkiset alushameet ja pitsipuserot yllään ja hatuissa kallisarvoiset sulat. Se olisi kyllä hauskaa. Mutta vaikeata oli työnteko tuollaisessa tehtaassa, ja vaarallistahan se myöskin kuului olevan, ja henkeänsä, rakasta henkeänsä ei hän halunnut hukata! Sen puolesta hän pelkäsi — ja myös kauneutensa puolesta. Kaikki ne saivat siellä niin kelmeän ihonvärin. Miellyttävämpää olisi istua kuskinistuimella piiskaa notkutellen, puettuna postinkuljettajan väljään viittaan, lakki vinossa tukkalaitteilla. Se kyllä pukisi häntä. Mutta ensiksi täytyisi oppia ajamaan ja hevosia kurissa pitämään. Rautatieläisen toimi asemalla tuntui myöskin houkuttelevalta; ovien aukominen ja sulkeminen ei ollut rasittavaa, ja kyllä hän myöskin pystyisi huutamaan: "Vaunuihin!" — "Vaunuista!" ja antamaan lähtömerkin. Ja kuvaillessaan yllään housuja, jotka ulottuivat vain polviin, punehtui hän tyydytyksestä, — sillä sääret hänellä oli, joita kelpasi näytellä! Komeat kerrassaan. Mutta kun hän meni tarjoutumaan, olivat kaikki paikat täytetyt, ensi sijassa otettiin sellaisia, joiden miehet tai isät olivat aikaisemmin olleet noissa toimissa. Tutkivasti hän silmäili esillä olevaa säärivarastoa, ja hänen leppeät kasvonsa vetääntyivät hilpeään hymyilyyn. Olivatpa nuokin sääriä laatuaan: mitkä käyrät ja väärät, mitkä liian paksut tai ohuet! Hänen kanssaan ei kukaan noista pystyisi kilpailemaan!
Nyt hän siis aluksi odotteli, mitä tulevaisuus toisi tullessansa, eikä tehnyt mitään. Mutta tyytyväisemmäksi ei hänen mielensä siitä käynyt, vaan päinvastoin yhä nyreämmäksi. Kun hän oli toimittanut vähäiset talousaskareensa, lapset olivat koulussa tai leikkivät ulkona, tuntui hänen olonsa hänestä tuiki tukalalta. Tuskanhiki tunki esiin. Kuinkahan nyt oli hänen Stanislaunsa laita? Nyt puhuttiin niin paljon Sommen taistelusta; rajattoman kammottavaa siellä tuntui olevan. Hän kuvaili miestään siellä, — silmät pyörivinä, suu vimman vääntämänä, kohotetussa kädessä kimmeltävä tikari, — villi-ihmistä hän muistutti! Sellaisena, sellaisena oli hän seisonut Minkan edessä. Häntä värisytti, mutta hän ei tuntenut pelkoa miestänsä kohtaan, vaan hänen puolestansa. Tai kenties hän taisteli romanialaisia vastaan! Ja ellei hän kaatuisi, vaan tulisi rauha ja hän palaisi kotiin, — kuinka sitten kävisi?! Kauhea tuska valtasi hänet, hänen mieltänsä ahdisti.
Tällaisessa henkisessä tilassa hän tuli eräänä sunnuntaina Gertrud Hieselhahnin luo. He eivät olleet tavanneet toisiaan viime aikoina, ja nyt tuntui Minkasta neiti peräti laihalta, suorastaan vanhentuneelta. Hän oli tullut hänen luoksensa saadaksensa valitella mielin määrin, nyt huomasi hän toisella olevan enemmän valittamisen aihetta. Mutta Gertrud ei valittanut, hän olisi hävennyt tehdä niin. Hän puristi huulensa yhteen, etteivät ne päästäisi esiin sanaakaan siitä kuinka hän kärsi nälkää, kuinka oli erehtynyt uuteen asuntoonsa nähden.