Richterin muori ei ollut pitänyt ainoatakaan lupaustansa. Kun lapsi itki, antoi hän sen itkeä, — eihän hän välittänyt pitää huolta edes omasta vanhasta miehestänsäkään. Missä hän istui, siinä sai hän istua. Vaimoparka oli väsähtänyt elämään sodan aikana, — olivathan kaikki hänen poikansa poissa kotoa, eikä hän tiennyt, palaisiko yksikään heistä! Hän oli käynyt nyreäksi ja piittaamattomaksi.
Niinpä oli Gertrudilla siis kaikesta huolimatta ollut edellisessä kaukaisessa asunnossaan paremmat päivät kuin nyt. Kuin hiukan ilahtuen hän nyt tervehti Minka Dombrowskia. Hänkin puolestansa havaitsi entisen tuttavansa vanhentuneen.
Kirkolta kaikuivat hautajaiskellot, ja junalta, joka lähestyi tuoden sotamiestä haudattavaksi, kuului surusoittoa. "Jeesus elää, turvani", kajahti sieltä. Minka riensi akkunaan; kuinka täällä oli mukavaa kaikkea katsella! Hän riippui puolta ruumistaan myöten akkunasta ulkona. "Siellä on pulskia poikia joukossa!" sanoi hän. Mutta kun hän jälleen kääntyi huoneeseen päin, näki Gertrud kyyneleitä hänen kirkkaissa säteilevissä silmissänsä.
Vaieten istuivat he rinnakkain; sotilasjuna, joka toi ruumista, oli ehtinyt ohitse, mutta raidetta pitkin kulki ratisten ja suhisten junia edelleen loppumattomiin saakka — kaukojunia, paikallisjunia — elämä jatkoi jatkamistaan kulkuansa. Välillä tunki jokin surusoiton sävel esiin veturinvihellysten ja höyryn puuskumisen keskeltä nyt jo loppuvirsi — ja sitten reipas marssi. Hautajaismenot olivat lopussa, saattue palasi takaisin.
"En minä voisi alati tuota kuunnella!" sanoi Minka. "Voi hyvä Jeesus!" Häntä puistatti. "Siinäkin on jo tarpeeksi, kun tietää että itsensäkin on kerran kuoltava, — ja hautausmaa vielä lisäksi alati nenän edessä, — ei, hyvä neiti!"
"Minua ei se häiritse." Gertrud hymyili surumielisesti. "Asuin kerran aikaisemmin vanhan kirkkotarhan lähellä — se oli elämäni onnellisin aika — ja nyt tämän uuden luona." Hän huokaisi syvään. Enempää ei hän enää puhunut itsestänsä, — hän antoi Minkan puhua.
Ja Minka puhui — se helpotti hänen mieltänsä. Neiti kuunteli niin kärsivällisesti. Lopuksi antoi Gertrud vakavan neuvon: jos Minka tekisi työtä, tuntuisi hänestä elämä helpommalta; joutenolo kotosalla ja mietiskely ei soveltunut hänen luonnollensa.
No, voisihan hän sitten koettaa hankkia jotain työtä! Nauraen antoi Minka tuon lupauksen. Hän oli jo aivan lohdullisella mielellä, syleili Gertrudia ja läksi naureskellen astelemaan kotiin päin.
Kuten kerran ennen, silloin kun hän läksi valkoiseen puettuna huvittelemaan, katsoi Gertrud hänen jälkeensä melkein kateellisena: kunpa omistaisikin tuollaisen luonnon! Hautausmaalle johtavaa laitakatua pitkin kulkea sipsutteli Minka, lantioitaan keinutellen. Juttelu oli virkistänyt häntä, jo oli hän taas jälleen kaunis Minka. Hänen kasvonsa punoittivat, silmät loistivat. Muuan mies, joka kulki hänen ohitsensa, käännähti katsomaan taaksensa. Minka käännähti myöskin. Hän huomasi miellyttäneensä tuota miesolentoa, ja se tuotti hänelle mielihyvää ja lisäsi itseluottamusta. Ennenkuin hän tuli tien käänteeseen, hän pysähtyi viittoilemaan Gertrudille. Kevytmielisen iloinen hymyily leikiskeli hänen huulillansa. Hän huusi kauas kaikuvalla äänellä: "Hei-hei! Näkemiin!"