Nyt oli syksy. Kolmas syksy. Hyvä ettei sodan alkaessa ollut tiedetty sen kestävän niin kauan. Ja mitä huimaavaa vauhtia aika sentään lensi eteenpäin! Kun Hedwig Bertholdi nyt ajatteli edellistä vuotta, oli hänestä kuin ajattelisi eilisiä tapahtumia. Silloin oli hän vasta ottanut Anna Marian taloonsa, ja nyt oli tämä jo aikoja hänen poikansa vaimo ja odotteli lapsen syntymistä. Poikakohan se olisi? — vai tyttökö? Nuori äiti, joka odotti tuota suurta tapahtumaa melkein uteliaisuudella, tuntematta vähintäkään pelkoa, toivoi kiihkeästi poikaa. Nuori isä kirjoitti: 'Jos se nyt kumminkin olisi tyttö, niin ei sen ainakaan tarvitsisi lähteä sotaan!'
Rudolf oli saanut kylläkseen sodasta, sen huomasi äiti joka kirjeestä. Vaikkakaan hän ei koskaan valittanut, vaikka hän oli tullut luutnantiksi ja johti nyt omaa komppaniaa, näytti se sentään tehneen häneen liian järkyttävän vaikutuksen, että viimeisenä suurena taistelupäivänä melkein kaikki rykmentin upseerit olivat kaatuneet tai haavoittuneet. Verdunin luota oli hänet siirretty Sommelle. Hänen hermonsa eivät enää olleet intoa hehkuvan poikasen, jommoisena hän oli sotaan lähtenyt, ei rakastuneen nuorukaisen, — ne olivat väsyneen miehen hermot. Nyt toivoi hän pian saavansa lomaa; kun hänen lapsensa syntyi, hänen ensi lapsensa, silloin tulisi hän käymään kotona.
Hedwig Bertholdi ei enää antautunut levottomuutensa valtaan, — hän taisteli sitä vastaan, niin mahdotonta kuin äidin onkin voittaa sitä tykkänään. Mutta hän oli oppinut pitämään itseänsä kurissa. Hänen miehensä oli poissa, molemmat pojat ainaisessa kuolemanvaarassa, kaikki taloushuolet oli hänen kannettava yksin, — ja hänen piti olla valmis hoitamaan poikansa lasta ja vaimoa, jota tämä rakasti.
Anna Maria oli terve kauttaaltaan. Kaikki pienet tarve-esineet oli hankittu, hän iloitsi niistä raikkaalla naurulla. Se ei ollut kadottanut rahtuakaan täyteläisestä, kajahtavasta soinnistansa. Hedwig muisteli nykyisin usein sitä aikaa, jolloin hän oli odottanut ensi lastansa. Kuinka toisenlainen olikaan hän ollut! Ajat olivat muuttuneet, — Jumalan kiitos, että nuoret äidit myöskin olivat muuttuneet! Sitä, mikä ei häntä miellyttänyt Anna Marian luonteessa, ei hän enää ollut huomaavinaan, ei välittänyt siitä. Eikö tuo Reinin seutujen asukkaille ominainen huolettomuus, jota hän itse pohjoissaksalaisena ei käsittänyt, sentään ollut jotain ihanaa! Eikö tuo hilpeä sydän, joka ei harkinnut mitä tulevaisuus voi tuoda mukanansa, joka nautti nykyhetkestä, huomenisesta huolimatta, eikö se ollut suuri onni?
Nuori rouva istui talvipuutarhassa, jonka siirrettävät akkunat jo oli suljettu suojaksi syyskylmää vastaan, ja luki miehensä kirjettä. Anoppi työnsi jakkaran hänen jalkojensa alle. Miniä piti sen hyvänänsä luonnostaan lankeavana huolenpitona, — hän salli kernaasti itseään hemmotella. Pää täyteläisen käsivarren nojassa luki hän hymyillen. Äkkiä hän katsahti ylös. "Mutta siinäpä olisi Heinzille voinut käydä onnettomasti — no, kaikkihan päättyi hyvin!"
"Mitä — mitä?!" Hedwig vapisi. "Lue!" pyysi hän kiihkeästi.
"Heinz on saanut kaksikymmentä luotia koneeseensa ilmataistelussa Bapaumen luona. Joku sieltä tullut toveri on kertonut siitä Rudolfille. Mutta hän pääsi maahan omalla puolellamme. Peräsimen hän tosin menetti, — mutta nyt hän lentelee jo taasen. Ei, mutta sitä Heinziä! Hän on toden totta jo saavuttanut jonkinmoisen kuuluisuuden!" Nuoren rouvan äänessä oli ylpeyttä. "Hän on jo saanut voiton viidennestä lentokoneesta! Saat nähdä, äiti, hänestä tulee vielä toinen Bölcke!"
Äiti laski kätensä silmilleen, maailma musteni äkkiä hänen edessänsä. Kuin kaukaisuudesta tunki hänen korviinsa Anna Marian ääni: "Mutta, äiti, eihän sinun tarvitse pelästyä nyt enää jälkeenpäin. Kuulithan, että hän pääsi onnellisesti maahan." Miniän lämpöinen käsi tarttui hänen jääkylmään käteensä.
Hän irroitti kätensä. "Älä välitä minusta. Se on jo ohi." Hän nousi paikaltaan ja läksi talvipuutarhasta. Hänen täytyi saada olla yksin, yksin tuskinensa. Kuinka kauan siitä olikaan kuin Bölcke, tuo voittamaton, oli syössyt maahan kuolleena? Ei kuin muutama päivä. Vielä suri häntä Saksanmaa. Hedwig ei ollut koskaan nähnyt tuota lentäjistä kuuluisinta, ei tuntenut häntä, ei ollut missään henkilökohtaisissa suhteissa häneen, mutta hän oli seurannut hänen lentoretkiänsä melkein äidillisellä mielenkiinnolla. Kulkiko nyt hänen poikansa, hänen Heinzinsä, samaa tietä, odottiko häntä sama kohtalo? Hedwig oli jo luullut käyneensä kestäväksi, nyt hän tunsi, kuinka heikko hän vielä oli. Tukea hakien hapuili hänen kätensä ilmassa: kaksikymmentä luotia, — vaivoin päässyt maahan — kone rikki — ja nyt hän lenteli jälleen! Äiti pusersi kätensä ohimoilleen, suonet takoa jyskyttivät hänen päässänsä. Hänen täytyi lähteä ulkosalle, ulos puutarhaan. Aidan toisella puolen seisoi vaalea nainen.
Oli kuin Lilillä olisi ollut aavistus asioista. Silmät avoauki hän katsoi tulijaan, verihyöky toisensa jälkeen väritti hänen hentoja kasvojaan. "Oletteko saanut uusia tietoja?" kysyi hän.