"Pojaltani Rudolfilta tuli juuri kirje", sai äiti vaivoin esiin. "Olen hyvin levoton Heinzin takia."
"Minä tiedän", — uusi punehdus nousi Lilin poskille. "Olen myöskin saanut tietoja tänään", sanoi hän hiljaa, "kirjeen — häneltä itseltänsä. Hänelle ei ole tapahtunut mitään. Se on kuin ihme." Nyt kävi hänen äänensä lujemmaksi, hän katsoi äitiä kasvoihin. "Ei hänelle tapahdukaan mitään. Olkaa levollinen. Minä olen myöskin aivan tyyni. Miesvainajani takia olin alati levoton, mutta poikanne suhteen en tunne levottomuutta. Olen liiaksi ylpeä hänestä, voidakseni tuntea sitä." Hänen solakka vartensa suoristautui.
Hän ei ollut koskaan vaikuttanut Hedwigiin erityisen kookkaalta, mutta nyt täytyi hänen katsoa häneen ylöspäin. Hänen ryhdissänsä oli jotain kuninkaallista, vapaata, vapautunutta, joka muihinkin vaikutti vapauttavasti. Äiti tunsi levottomuutensa väistyvän. Hän kurotti molemmat kätensä aidan ylitse ja veti nuoren naisen aina lähemmäksi ja lähemmäksi itseänsä. Tämä mukaantui mielellään hyväilyyn. Kauniit vaaleat kasvot lähenivät Hedwigiä, hän suuteli niitä sydämellisesti.
* * * * *
Bertholdin huvilassa kuljettiin tänään varpailla. Nuo kaksi rouvaa ja kaksi palvelustyttöä eivät muutoinkaan olleet pitäneet liikaa ääntä, mutta tänään oli siellä erityisen hiljaista. Vanha keittäjätär seisoi tuskallinen ilme kasvoillaan lieden ääressä, keittäen kamomillateetä: Emilia oli äkkiä ruvennut voimaan niin pahoin, että hänen piti toimittaa hänet vuoteeseen. Sitten oli keittäjätär kiiruhtanut rouva Bertholdin luo. "Armollinen rouva, Emilia — voi, hyvä jumala — luulen toden totta että hänen laitansa on hullusti!" Hän ei ollut luullut saavansa sitä sanotuksi. Nyt, kun hän oli sen tehnyt, oli hän kauhistuksissaan omasta itsestänsä. Mitähän rouva siihen sanoisi?
Hedwig punehtui vain ja kalpeni sitten. Hänen päänsä läpi kävi ajatus: jo aikoja olisi sen saattanut arvata. Kun hän muisteli tytön epätoivoisia kyyneleitä, tämän puhuessa hänelle sulhonsa täyttymättömästä pyynnöstä, tuntui hänestä kaikki melkein itsestään selvältä. Sulhanen oli tullut pian sen jälkeen lomalle. Varmaankin oli hän nopeasti sopinut jälleen Emilian kanssa, sillä tämä oli jälleen käynyt iloiseksi ja hilpeäksi kuten ennen ja usein rallatellut ylhäällä kamarissaan. Nyt oli hän tosin jo pitkät ajat näyttänyt varsin kalpealta. Hedwig pudisteli päätänsä: kuinka olikaan hän ollut niin sokea? Tytön kasvot olivat käyneet niin leveiksi eivätkä olleet enää lainkaan kauniit. Äskettäin oli joku leikillä sanonut: 'Hänestä ei ainakaan huomaa ajan ahtautta'.
Hedwig nousi portaita ylös ullakkokamariin. Hiukan hänen polvensa sentään vapisivat. Huone oli niin siistin siisti, niin erinomaisessa järjestyksessä kuin Emilian aina oli tapana sitä pitää. Tänä aamuna oli hän vielä pitänyt erityisen suursiivouksen, hänen oli kuultu pieksävän pois tomua ja touhuavan. Hohtavan valkoisella peitteellä koristetulla piirongilla oli järjestettynä joukko valokuvia: hänen isänsä, äiti-vainajansa, kaksi univormupukuista veljeä ja nuorempia sisaruksia. Vuoteen yläpuolella riippui sulhasen valokuva luonnollisessa koossa; Emilia oli itse antanut sen suurentaa pienemmästä kuvasta.
Emilia makasi hiljaa ähkyen vuoteessansa, polvet ylhäällä, väristen, hampaat yhteenpurtuina. Hän ei tahtonut huutaa. Tuskin hän huomasikaan tulijaa.
Rouva Bertholdi istuutui vuoteen ääreen. "Emilia", sanoi hän lempeästi, "mikä teitä vaivaa?"
Omituisen elottomin silmin katsoi tyttö häneen. Hän koetti hymyillä.