"Silloin he sallivat hänen ratsastaa kotiin hevosellaan, sillä hänen kaikki upseerinsa luottivat häneen. Hän sai kolmen kuukauden loman, ja hänen piti palata täydennyshevosten kera. Hän riensi niin nopeasti kuin voi, rasittamatta ratsuaan, jota hän hoiti paremmin kuin milloinkaan ennen, koska se oli uskottu hänen haltuunsa. Eräänä päivänä halutti häntä kauheasti joutua kotiin, se oli hänen äitinsä kuolinpäivän aatto, ja hänestä tuntui aina kuin äiti juoksisi hänen ratsunsa edessä ja huutaisi: Kasper, tee minulle joku kunnianosotus! — Ah, minä istuin mainittuna päivänä aivan yksin hänen äitinsä haudalla ja ajattelin siinä muun muassa, että jospa Kasper olisi luonani. Olin punonut lemmikeistä seppeleen ja ripustanut sen tuohon vajonneeseen ristiin ja suunnittelin siinä itsellenikin sijaa, ajatellen: tässä tahdon levätä ja tuossa on oleva Kasperin lepopaikka, jos Jumala suo hänelle haudan kotiseudussa, jotta olisimme kaikin kauniisti yhdessä silloin kun sanotaan: Te kuolleet, te kuolleet, nouskaa jo, teit' odottaa viimeinen tuomio! Mutta Kasper ei tullut, enkä minäkään tiennyt, että hän oli niin lähellä ja olisi kylläkin voinut tulla. Kovasti häntä haluttikin kiiruhtaa, sillä hän oli Ranskassa perin usein ajatellut tätä päivää ja oli sieltä tuonut mukanaan pienen, kauniista kultakukista tehdyn seppeleen, koristaakseen sillä äitinsä haudan, ja samoin Annille toisen seppeleen, jota tämän tuli säilyttää kunniapäiväänsä saakka."

Tässä vaikeni vanhus ja pudisti päätään; mutta kun minä toistin nuo viimeiset sanat: "jota tämän tuli säilyttää kunniapäiväänsä saakka", — jatkoi hän edelleen:

"Kenpä tietää, enkö voisikin saada rukoukseni kuulluksi, ah, jospa vain rohkenisin herättää herttuan!"

"Miksi", kysyin, "Mikä pyyntö teillä sitten oikeastaan on, muori hyvä?"

Silloin hän sanoi vakavana:

"Oi, mitäpä väliä olisi koko elämällä, jollei sillä olisi mitään loppua, mitä merkitystä elämällä, jollei se olisi ikuinen!" ja jatkoi sitten kertomustaan:

"Kasper olisi aivan hyvin vielä päivälliseksi ennättänyt kyläämme, mutta aamulla oli majatalon isäntä tallissa osottanut hänelle, että hänen hevosensa oli lyöttynyt, ja samalla sanonut: 'ystävä hyvä, se ei ole kunniaksi ratsastajalle'. Tämä oli koskenut syvälti Kasperiin, hän asetti sentähden satulan kepeästi ja koholle, teki voitavansa haavan hoitamiseksi ja jatkoi matkaansa jalkaisin, taluttaen hevostaan suitsista. Niin hän myöhään iltasella saapui eräälle myllylle, peninkulman päähän kylästämme, ja koska hän tiesi myllärin isänsä vanhaksi ystäväksi, poikkesi hän tämän luo ja otettiin vastaan kuten ainakin kaukaa tullut oikein rakas vieras. Kasper vei hevosensa talliin, pani satulan ja matkalaukkunsa erääseen nurkkaan ja meni myllärin luo tupaan. Siellä hän kyseli omaisistaan ja kuuli, että minä, vanha isoäiti, vielä elin, ja että hänen isänsä ja velipuolensa olivat terveitä ja menestyivät mainiosti; he olivat vasta eilen olleet myllyssä viljaa jauhattamassa; hänen isänsä oli ryhtynyt hevos- ja härkäkauppoihin ja onnistui niissä oikein hyvin, myöskin huolehti hän nykyisin hiukan enemmän kunniastaan eikä enää kuljeskellut niin rentustellen ympäri kyliä.

"Tästä kaikesta tuli kelpo Kasper perin iloiseksi, ja kun hän kysyi kaunista Annia, sanoi mylläri hänelle, ettei hän Annia tuntenut, mutta jos se oli sama tyttö, joka oli palvellut Rosenhofissa, niin oli hän, mikäli hän oli kuullut, muuttanut palvelukseen pääkaupunkiin, koska hän siellä muka paremmin voisi jotakin oppia ja se olisi kunniakkaampaakin; tämän hän oli vuosi sitten kuullut Rosenhofin rengiltä. Sekin ilahdutti Kasperia, joskin hänestä samalla tuntui ikävältä, ettei voisi heti nähdä tyttöä; kuitenkin hän toivoi pian tapaavansa Annin pääkaupungissa oikein hienona ja koreana, mikä olisi hänelle, aliupseerille, suureksi kunniaksi, kun he sitten sunnuntaisin kävelisivät yhdessä. Sitten hän kertoi myllärille vielä yhtä ja toista Ranskasta, he söivät ja joivat yhdessä, hän auttoi mylläriä jyvien kaatamisessa, ja sitten mylläri vei hänet yläkertaan nukkumaan ja asettui itse alhaalle muutamien jyväsäkkien päälle levolle.

"Myllyn kolina ja koti-ikävä eivät antaneet kelpo Kasperille, vaikkapa hän olikin läpeensä väsynyt, kunnollista unta. Hän oli kovin levoton ja ajatteli äitivainajaansa ja kaunista Annia ja sitä kunniaa, joka tulisi hänen osakseen, kun hän aliupseerina astuisi omaistensa eteen. Vihdoinkin hän nukahti kepeästi ja heräsi usein tuskallisten unien säikyttämänä. Hänestä tuntui monesti kuin olisi äitivainaja astunut hänen luokseen ja käsiä väännellen pyytänyt häneltä apua; sitten tuntui hänestä kuin olisi hän kuollut ja matkalla hautaan, mutta kulkisi itse jalan kuolleena haudalle ja kaunis Anni kävelisi hänen sivullaan; hän muka itkee kovasti sitä etteivät hänen toverinsa olleet häntä saattamassa, ja kun hän tulee kirkkomaalle, on hänen hautansa äidin haudan vieressä, ja Annin hauta on myös siinä, ja hän antaa Annille tuomansa seppeleen ja ripustaa äidille tuomansa seppeleen hänen haudalleen, ja sitten hän muka katsoo ympärilleen näkemättä enää ketään muuta kuin minut, ja Annia oli joku esiliinasta vetänyt hautaan, ja Kasper oli myös sitten laskeutunut hautaan ja sanonut: 'Eikö täällä ole ketään, joka osottaisi minulle viimeisen kunnian ja tahtoisi ampua minulle haudalla kuten ainakin kelpo sotilaalle', ja silloin oli hän muka vetänyt pistoolinsa ja itse ampunut itsensä haudalla.

"Laukauksesta hän kovasti säikähtäen heräsi, sillä hänestä tuntui kuin ikkunat helisisivät siitä. Hän silmäili ympärilleen tuvassa, silloin hän kuuli vielä toisenkin laukauksen pamahtavan ja kuuli melua myllystä ja huutoja sen kolinan seasta. Hän hyppäsi vuoteestaan ja tempasi sapelinsa; samassa tuokiossa lensi hänen ovensa auki ja hän näki täysikuun valossa kaksi miestä noetuin kasvoin kartut kädessä syöksyvän hänen päällensä; mutta hän ryhtyi puolustautumaan ja iski toista käsivarteen, ja niin pakenivat molemmat, teljeten samalla perästänsä oven, joka avautui ulospäin ja jossa oli ulkopuolella salpa.