"Kasper koetti turhaan tavoittaa heitä; vihdoin onnistui hänen työntää irti muudan lauta ovesta. Hän riensi aukosta portaita alas ja kuuli myllärin avunhuudon sekä löysi hänet sidottuna virumassa jyväsäkkien välissä. Kasper irroitti hänen siteensä ja riensi sitten heti talliin katsomaan ratsuaan ja matkalaukkuaan, mutta molemmat oli viety. Tuntien ankaraa tuskaa hän kiiruhti takaisin myllyyn ja valitti myllärille onnettomuuttaan, kuinka häneltä oli varastettu koko hänen omaisuutensa ja hänelle uskottu hevonen, mistä viimemainitusta seikasta hän oli erittäin pahoillaan. Mutta mylläri seisoi täysinäinen rahapussi kädessä hänen edessään, hän oli käynyt sen hakemassa ylistuvan kaapista, ja sanoi ulaanille: 'Kasper hyvä, ole tyytyväinen, minä olen sinulle kiitollisuudenvelassa omaisuuteni pelastumisesta; tätä pussia, joka oli tuolla ylhäällä tuvassa, ovat rosvot tavoittaneet, ja sinun puolustustasi saan kiittää kaikesta, minulta ei ole mitään varastettu. Ne, jotka löysivät hevosesi ja matkalaukkusi tallista, olivat varmaan varalle asetettuja vahteja, he ilmaisivat ampumalla vaaran olevan lähellä, koska luultavasti satulavarusteista tunsivat, että talossa majaili ratsumies. Minun puolestani sinulla ei ole mitään hätää, tahdon tehdä voitavani enkä sääliä rahaa, jotta saisimme hevosesi takaisin, ja jos se ei löydy, niin tahdon ostaa sinulle uuden, maksoipa se mitä tahansa.'
"Kasper nastasi: 'Mitään en ota lahjaksi, se on vastoin kunniaani, vaan jos tahdotte hätätilassa lainata minulle seitsemänkymmentä taaleria, niin saatte minulta velkakirjan; minä toimitan ne kahdessa vuodessa takaisin.' — He sopivat asiasta, ja ulaani erosi hänestä kiiruhtaakseen kotikyläänsä, jossa samalla asuu ympäristön aatelismiesten tuomari; tälle hän tahtoi ilmoittaa asian. Mylläri jäi kotiinsa odottamaan vaimoansa ja poikaansa, jotka olivat menneet häihin erääseen lähikylään. Sitten aikoi hän tulla ulaanin perästä tekemään omasta puolestaan oikeudelle ilmoituksensa.
"Voit kuvitella mielessäsi, rakas herra kirjuri, kuinka surullisena Kasper-raukka riensi kyläämme kohti, jalan ja köyhänä, sen sijaan että hän oli tahtonut ylpeästi ratsastaa sinne. Yksikuudetta taaleria, jotka hän oli saanut saaliikseen, hänen aliupseerinvaltakirjansa, hänen lomalippunsa ja seppeleet, jotka hänellä oli mukanaan äitinsä hautaa ja kaunista Annia varten, oli häneltä varastettu. Hän oli aivan epätoivoisella mielellä, ja niin saapui hän kello yhden aikaan yöllä kotikyläänsä ja kolkutti heti tuomarin ovelle, jonka talo on ensimäisenä kylän laidassa. Hän pääsi sisään ja ilmoitti asiansa ja luetteli, mitä kaikkea häneltä oli ryöstetty. Tuomari käski hänen heti mennä isänsä luo, tämä kun oli kylässä ainoa talonpoika, jolla oli hevosia, ja sitten tämän ynnä velipuolensa kanssa lähteä ratsain tiedustelemaan ympäri seutua, jotta siten mahdollisesti osuisivat rosvojen jäljille; sill'aikaa hän lähettäisi toisia miehiä jalan liikkeelle ja kuulustelisi mylläriltä, kun tämä ehtisi perille, lähempiä asianhaaroja.
"Kasper lähti nyt tuomarin luota isänsä taloa kohti. Kun hänen kuitenkin täytyi kulkea minun majani ohi ja kuuli ikkunasta minun laulavan hengellistä laulua, koska en saanut unta ajatellessani hänen äitivainajaansa, niin kolkutti hän ja sanoi: 'Kiitetty olkoon Jeesus Kristus, rakas isoäiti, Kasper on täällä!' Ah, kuinka nuo sanat kävivät luihini ja ytimiini, minä syöksyin ikkunaan, avasin sen ja suutelin ja puristin häntä loputtomin kyynelin. Hän kertoi minulle kiireesti onnettomuutensa ja sanoi, millaisen tehtävän hän oli tuomarilta saanut isälleen; hänen täytyi sentähden heti mennä ajamaan varkaita takaa, sillä hänen kunniansa riippui hänen hevosensa takaisinsaamisesta.
"En tiedä miten tuo sana kunnia viilsi läpi kaikkien jäsenteni, sillä tiesin ankaran tuomion odottavan häntä. 'Tee velvollisuutesi ja anna Jumalalle yksin kunnia', sanoin minä; ja hän riensi luotani Finkelin taloon, joka sijaitsee kylän toisessa päässä. Hänen poistuttuaan vaivuin polvilleni ja rukoilin Jumalaa ottamaan hänet armollisesti suojaansa, ah, rukoilin sellaisessa tuskassa, jollaista en ole koskaan tuntenut, ja toistelin sen ohessa yhä: 'Herra, tapahtukoon Sinun tahtosi niin taivaassa kuin maan päällä.'
"Kasper kiiruhti isänsä luo kauheassa tuskassa. Hän nousi takaapäin puutarhanaidan yli, hän kuuli kolinaa, hän kuuli hirnumista tallista, se tunki läpi hänen sielunsa. Hän seisoi hiljaa, hän näki kuutamossa kahden miehen pesevän itseänsä, häneltä oli sydän pakahtua. Toinen heistä sanoi: 'Tuo kirottu kappale ei mene alas'. Silloin sanoi toinen: 'Tule ensin talliin lyömään hevoselta häntä poikki ja leikkaamaan sen harja pois. Oletkohan haudannut matkalaukun tarpeeksi syvälle lannan alle?' 'Kyllä', sanoi toinen. Sitten he menivät talliin, ja Kasper, raivoisana tuskasta, karkasi esiin, sulki tallin oven heidän jälkeensä ja karjaisi: 'Herttuan nimessä, antautukaa! Ken vastustaa, sen ammun kuoliaaksi!'
"Ah, näin oli hän hevosensa rosvoina vanginnut isänsä ja veljensä. 'Kunniani, kunniani on mennyttä!' huusi hän, 'minä olen kunniattoman varkaan poika!' — Kun tallissa olijat kuulivat nämä sanat, kauhistuivat he kovasti ja huusivat: 'Kasper, rakas Kasper, Jumalan tähden, älä saata meitä turmioon. Kasper, sinä saat kaikki takaisin, autuaan äitivainajasi tähden, jonka kuolinpäivä on tänään, armahda isääsi ja veljeäsi!'
"Mutta Kasper oli aivan kuin suunniltaan, hän huusi vain yhä: 'kunniani, velvollisuuteni!' — ja kun miehet nyt tahtoivat väkivoimalla murtaa oven ja tehdä aukon saviseinään, ampui hän ilmaan pistoolilla ja huusi: 'Apua, apua, varkaita, apua!' Tuomarin herättämät talonpojat, jotka jo lähenivät neuvotellakseen niistä eri teistä, joita pitkin he aikoivat ajaa myllyyn murtautuneita takaa, hyökkäsivät laukauksen ja huudon kuultuaan taloon. Vanha Finkel rukoili yhä poikaansa avaamaan hänelle oven, mutta tämä sanoi: 'Minä olen sotilas ja minun täytyy noudattaa oikeutta.' Samalla tulivat paikalle tuomari ja talonpojat. Kasper sanoi: 'Jumalan laupeuden nimessä, herra tuomari, isäni ja veljeni ovat juuri nuo samaiset varkaat, oi, jospa en olisi koskaan syntynytkään! Täällä tallissa olen vanginnut heidät, matkalaukkuni on haudattu sinne lantaan'. Silloin hyökkäsivät talonpojat talliin ja sitoivat köysiin vanhan Finkelin ja hänen poikansa ja laahasivat heidät tupaan. Kasper taas kaivoi reppunsa esiin ja otti siitä ulos nuo kaksi seppelettä, mutta ei mennyt tupaan, vaan lähti kirkkotarhaan äitinsä haudalle.
"Päivä oli valjennut: minä olin ollut niityllä ja punonut itselleni ja Kasperille kaksi seppelettä lemmikin kukista; minä ajattelin: hän koristaa sitten yhdessä minun kanssani äitinsä haudan, kunhan ehtii palata ratsastusmatkaltaan. Silloin kuulin kaikenlaista outoa hälinää kylästä, ja koska en siedä melua, vaan olen mieluimmin yksin, niin kiersin kylän ympäri kirkkomaalle. Silloin kuului laukaus, näin savun pelmahtavan korkealle, riensin kirkkomaalle, — oi, rakas Vapahtaja, ole hänelle armollinen! Kasper virui kuolleena äitinsä haudalla, hän oli ampunut kuulan rintaansa, johon hän oli nappiin kiinnittänyt kauniille Annille tuomansa seppeleen, — tämän seppeleen keskitse hän oli ampunut sydämeensä. Äidille tuomansa seppeleen hän oli jo kiinnittänyt ristiin.
"Luulin maan tämän nähdessäni aukenevan allani, syöksyin häneen syliksi ja huusin yhtämittaa: 'Kasper, oi sinua onnetonta ihmistä, mitä oletkaan tehnyt? Ah, kuka on jo kertonut sinulle kurjuutesi, oi, miksi laskin sinut luotani, ennenkuin olin puhunut sinulle kaikki! Jumalani, mitä tulevatkaan isäparkasi ja veljesi sanomaan, kun tapaavat sinut näin!' — En näet tiennyt hänen juuri näiden takia tuhonneen itseänsä, luulin siihen olevan vallan toiset syyt. Silloin tuli vielä pahempaa: tuomari ja talonpojat toivat vanhan Finkelin ja hänen poikansa köytettyinä. Tuska tukahdutti ääneni kurkkuun, en voinut lausua sanaakaan; tuomari kysyi minulta, olinko nähnyt lapsenlastani. Näytin missä hän lepäsi, hän astui luo, hän näet luuli Kasperin itkevän haudalla, hän pudisteli häntä, silloin hän huomasi veren purskahtavan esiin. 'Jeesus Maaria!' huudahti hän, 'Kasper on surmannut itsensä'. — Silloin katselivat molemmat vangitut toisiaan kauhuissaan; Kasperin ruumis nostettiin maasta ja kannettiin heidän kerallaan tuomarin taloon; koko kylä kaikui voivotuksista, talonpoikaisvaimot veivät minut sinne heidän perästään. Ah, se oli varmaan kauhein matka koko elämässäni!"