Tässä vaikeni vanhus jälleen, ja minä sanoin hänelle:
"Muori hyväseni, kärsimyksenne on hirveä, mutta Jumala rakastaa teitä myös suuresti; ne, joita hän ankarimmin kurittaa, ovat hänen rakkaimpia lapsiaan. Sanokaapas nyt minulle, kelpo muoriseni, mikä on saattanut teidät kulkemaan tuon pitkän matkan tänne ja mitä asiaa koskee anomuksenne."
"No sen voit kyllä hyvin aavistaa", jatkoi hän aivan levollisesti, "se koskee kunniallisen haudan saamista Kasperille ja kauniille Annille, jolle minä tuon mukanani hänen kunniapäiväkseen tarkoitetun seppeleen; se on läpeensä Kasperin veren tahraama, — katsohan tänne."
Nyt otti hän mytystään pienen kiillekultaisen seppeleen ja näytti sitä minulle; saatoin sarastavan päivän valossa nähdä, että se oli ruudin mustaama ja veren tahrima. Olin aivan järkytettynä tuon kelpo vanhuksen onnettomuudesta, ja se mielensuuruus ja lujuus, jolla hän sen kantoi, täytti minut kunnioituksella.
"Voi, muori kulta", sanoin, "kuinka mahtanette voida ilmoittaa Anni-raukalle hänen surkeutensa, niin ettei hän heti pelästyksestä vaivu kuoliaana maahan, ja mikä kunniapäivä se sitten oikeastaan on, jota varten te tuotte Annille tuon surullisen seppeleen?"
"Mies hyvä", sanoi hän, "tule vain mukaan, voit saattaa minua hänen luokseen, en voi kuitenkaan kulkea nopeasti, niin tapaamme hänet vielä juuri oikeaan aikaan. Tahdon sitten matkan varrella kertoa sinulle kaikki."
Nyt hän nousi ja rukoili aamusiunauksensa aivan levollisesti ja järjesteli pukunsa ja ripusti sitten myttynsä minun käsivarteeni. Kello oli kaksi aamusella, päivä sarasti, ja niin vaelsimme yhdessä hiljaisia katuja pitkin.
"Katsohan", kertoi vanhus edelleen, "kun Finkel poikineen oli vangittu, täytyi minun mennä tuomarin luo oikeuspaikalle; kuollut Kasper asetettiin pöydälle ja kannettiin sisälle ulaanivaipallaan peitettynä, ja nyt piti minun kertoa tuomarille kaikki, mitä tiesin hänestä ja mitä hän aamulla oli puhunut minulle ikkunasta. Sen kaiken hän kirjoitti muistiin edessään olevalle paperille; sitten hän tarkasti Kasperilta löydetyn muistikirjan; siinä oli kaikenlaisia laskuja, joitakin kertomuksia kunniasta, myöskin tuon ranskalaisen aliupseerin juttu, ja sen takasivulle oli kirjoitettu jotakin lyijykynällä."
Nyt antoi vanhus minulle tuon muistikirjan, ja minä luin siitä onnettoman Kasperin viimeiset sanat: "Myös minä en voi elää häpeäni jälkeen; isäni ja veljeni ovat varkaita, he ovat varastaneet minulta itseltäni. Sydämeni pakahtui, mutta minun täytyi vangita heidät ja jättää heidät oikeuden käsiin, sillä minä olen ruhtinaani sotilas, ja kunniani ei salli minun osottaa mitään sääliväisyyttä. Olen kunnian vuoksi jättänyt isäni ja veljeni alttiiksi kostolle; ah! rukoilkoon jokainen puolestani, että minulle suotaisiin tähän, missä olen kaatunut, kunniallinen hauta äitini viereen. Se seppele, jonka läpi ammuin itseni, pitää isoäidin lähettää kauniille Annille ja tervehtää häntä minulta; ah! hänen kohtalonsa koskee kipeästi sisimpääni, mutta hän ei saa tulla varkaan pojan vaimoksi, sillä hän on aina ollut sangen arka kunniastaan. Armas kaunis Anniseni, ethän vallan pahasti kauhistune minun tähteni, tyydy osaasi, ja jos jolloinkin olit edes rahtusen hyvä minulle, niin älä puhu pahaa minusta. Enhän mahda mitään häpeälleni! Olin nähnyt niin paljon vaivaa pysyäkseni koko elämäni kunnian tiellä, olin jo aliupseeri ja paraassa maineessa eskadroonani kesken, olisin varmasti kerran päässyt upseeriksi, ja sinua, Anniseni, en olisi sittenkään hylännyt, enkä olisi kosinut ketään ylhäisempää — mutta varkaan poika, jonka itsensä täytyy kunnian vuoksi vangita ja jättää tuomittavaksi oma isänsä, ei voi elää häpeänsä jälkeen. Anniseni, armas Anniseni, ota kuitenkin seppele, olen ollut sinulle aina uskollinen, ja niin olkoon Jumala minulle armollinen! Annan sinulle nyt vapautesi takaisin, mutta osota minulle se kunnia, ettet mene naimisiin kenenkään kanssa, joka saattaisi olla minua huonompi; ja jos voit, niin rukoile puolestani, että saisin kunniallisen haudan äitini viereen, ja jos sinä joutuisit kuolemaan täällä meidän paikkakunnalla, niin anna sinäkin haudata itsesi meidän viereemme; hyvä isoäiti tulee myös kerran luoksemme, ja niin olemme sitten kaikki yhdessä, minulla on matkalaukussani viisikymmentä taaleria, ne on pantava kasvamaan korkoa sinun ensimäisen lapsesi hyväksi. Hopeisen kelloni saakoon herra pastori, jos saan kunniallisen hautauksen. Hevoseni, univormuni ja aseeni kuuluvat herttualle, tämä muistikirjani kuuluu sinulle. Hyvästi, kallis sydänkäpyseni, hyvästi, rakas isoäiti, rukoilkaa puolestani ja voikaa kaikki hyvin — Jumala armahtakoon minua — ah, epätoivoni on suuri!"
En voinut ilman katkeria kyyneliä lukea näitä varmasti jalon onnettoman ihmisen viimeisiä sanoja.