"Kasperin on täytynyt olla varsin hyvä ihminen, muori kulta", sanoin vanhukselle, joka sanani kuultuaan pysähtyi ja puristi kättäni ja sanoi syvästi liikutetuin äänin:
"Todella, hän oli maailman paras ihminen. Mutta noita viimeisiä epätoivon sanoja hänen ei olisi pitänyt kirjoittaa, ne vievät häneltä kunniallisen haudan, ne vievät hänet anatomiasaliin. Voi, kirjuri kulta, kunpa voisit auttaa siinä asiassa."
"Miten niin, muori kulta?" kysyin minä, "Miten nuo Kasperin viimeiset sanat voivat siihen vaikuttaa?"
"Kyllä varmaan", vastasi hän, "tuomari on itse sen minulle sanonut. On tullut käsky kaikille oikeusistuimille, että vain ne, jotka synkkämielisyydestä ovat surmanneet itsensä, saavat kunniallisen hautauksen. Mutta kaikki ne, jotka epätoivosta ovat itsensä lopettaneet, on vietävä anatomiasaliin, ja tuomari on sanonut minulle, että hänen täytyy lähettää Kasper, koska hän on itse tunnustanut epätoivonsa, leikkelysaliin."
"Sepä on kummallinen laki", sanoin minä, "sillä voitaisiinhan jokaisen itsemurhaajan suhteen panna toimeen tutkimus siitä, onko hän toiminut synkkämielisyyden vai epätoivon vallassa, mikä voisi kestää niin kauan, että tuomari ja asianajajat itse vaipuisivat sentakia synkkämielisyyteen ja epätoivoon ja joutuisivat anatomiasaliin. Mutta ollos hyvässä turvassa, muori kulta, herttuamme on niin hyvä herra, että hän kuultuaan asian juurta jaksaen varmasti suo Kasper-raukalle leposijan äidin viereen."
"Jumala sen suokoon!" vastasi vanhus; "katsohan nyt, hyvä mies, kun tuomari oli pannut kaiken paperille, antoi hän minulle muistikirjan ja kauniille Annille varatun seppeleen, ja niin olen eilisestä saakka juossut tänne, jotta voisin antaa hänelle hänen kunniapäivänään lohdutusta vielä hänen viime tiellään. Kasper on kuollut oikeaan aikaan, sillä jos hän olisi tiennyt kaikki, olisi hän surusta tullut hulluksi."
"Miten on sitten tuon kauniin Annin laita?" kysyin vanhukselta. "Milloin sanotte hänellä olevan jälellä vain muutamia hetkiä, milloin taas puhutte hänen kunniapäivästään ja siitä että hän saa lohtua teidän surullisesta sanomastanne. Sanokaa minulle toki kaikki suoraan, tahtooko hän viettää häitä jonkun toisen kanssa, onko hän kuollut vai sairas? Minun täytyy tietää kaikki, jotta voin panna sen anomuskirjaan."
Silloin vastasi vanhus:
"Ah, kirjuri hyvä, asia on nyt niin, Jumalan tahto tapahtukoon! Katsos, kun Kasper tuli, en ollut sittenkään oikein iloinen; ja kun Kasper lopetti elämänsä, en ollut sittenkään oikein surullinen; en olisi mitenkään voinut enää elää sen jälkeen, jollei Jumala olisi armahtanut minua vielä suuremmalla kärsimyksellä, niin, sanon sinulle, että sydämeni suojaksi oli asetettu kivi, ikäänkuin jäänmurtaja, ja kaikki tuskat, jotka pohjajään tavoin syöksyivät minua vastaan ja olisivat varmasti puhkaisseet sydämeni, ne musertuivat tähän kiveen ja ajelehtivat kylmästi ohi. Tahdon kertoa sinulle jotakin; se on surullinen juttu.
"Kun kummityttöni, kaunis Anni, kadotti äitinsä, joka oli minun serkkuni ja asui seitsemän peninkulman päässä meiltä, olin tuon sairaan vaimon luona. Hän oli köyhän talonpojan leski ja oli nuoruudessaan rakastanut erästä jääkäriä, mutta hylännyt hänet hänen rajun elämänsä vuoksi. Jääkäri oli lopulta joutunut sellaiseen kurjuuteen, että hän murhasta kuolemaan tuomittuna istui vankeudessa. Sen kuuli serkkuni sairasvuoteellaan, ja se koski häneen niin kipeästi, että hänen tilansa huononi päivä päivältä, ja vihdoin hän kuolinhetkellään, jättäessään armaan kauniin Annin kummityttönäni minun huostaani ja ottaessaan minulta jäähyväiset, sanoi minulle: 'Rakas Anna Margareeta, kun kuljet sen pikkukaupungin läpi, jossa Jürge istuu vangittuna, niin ilmoita hänelle vanginvartijan kautta minun kuolinvuoteellani pyytäneen häntä kääntymään Jumalan puoleen ja rukoilleen hartaasti hänen puolestaan viimeisellä hetkelläni ja tervehtivän häntä ystävällisesti.' — Kohta näin sanottuaan kuoli tuo hyvä serkku, ja kun hänet oli haudattu, otin pienen Annin, joka silloin oli kolmivuotias, käsivarrelleni ja lähdin hänen kanssaan kotia kohti.