"No siinäpä teet hyvin", vastasi hän; "Jumala sen sinulle palkitkoon ja antakoon sinun tulla minua vanhemmaksi ja suokoon sinulle vanhuudessasikin yhtä levollisen mielen ja yhtä kauniin yön ruusuineen ja taalereineen kuin minulle, ja myöskin ystävän, joka laatii sinulle anomuskirjan, milloin sellaista tarvitset. Mutta mene nyt kotiisi, hyvä ystävä, ja osta arkki paperia ja kirjoita anomus, minä tahdon odottaa tässä sinua vielä yhden tunnin, sitten menen kummityttöni luo; sinä voit tulla mukaan, häntä anomus myös ilahduttaa. Hänellä on varmasti hyvä sydän, mutta Jumalan tuomiot ovat ihmeelliset."
Näin sanottuaan vanhus jälleen vaikeni, taivutti päänsä ja näytti rukoilevan. Taaleri oli vielä hänen helmassaan. Hän itki.
"Muori hyväseni, mitä teiltä puuttuu, mikä teihin koskee niin, että itkette?" kysyin häneltä.
"Miksipäs en itkisi, minä itken taalerin vuoksi, minä itken anomuksen vuoksi, kaiken vuoksi itken. Mutta se ei merkitse mitään, onhan kuitenkin kaikki paljoa, paljoa paremmin maailmassa kuin me ihmiset ansaitsemmekaan, ja sapenkarvaat kyyneleet ovat vielä liiankin suloiset. Katsohan vain tuotakin kultaista kamelia tuolla ylhäällä apteekin oven päällä, miten onkaan Jumala luonut kaiken niin ihanasti ja ihmeellisesti, mutta ihminen ei tajua sitä, ja sellainen kameli mahtuu pikemmin neulansilmästä kuin rikas taivaan valtakuntaan. — Mutta mitä sinä yhä istut siinä, mene jo ostamaan arkki paperia ja laadi minulle anomuskirja."
"Muoriseni", sanoin minä, "Miten voin laatia anomuksen, jollette sano minulle, mitä siihen on kirjoitettava?"
"Pitääkö sekin sinulle sanoa?" vastasi eukko; "silloinhan siihen todella ei tarvitakaan suurta taitoa, enkä enää ihmettelekään, että häpesit nimittää itseäsi kirjuriksi, jos sinulle täytyy kaikki sanoa. Noh, tahdon tehdä voitavani. Pane siis anomukseen, että kahden rakastavan tulee saada levätä toistensa vieressä ja että eivät veisi toista heistä anatomiasaliin, jotta hänellä olisi jäsenensä koossa, koska sanotaan: 'Te kuolleet, te kuolleet, nouskaa jo, teit' odottaa viimeinen tuomio'."
Samassa hän alkoi taas katkerasti itkeä.
Aavistin, että raskas kärsimysten taakka painoi häntä, mutta että hän vuosiensa rasittamana vain yksityisinä hetkinä tunsi siitä tuskallista liikutusta. Hän itki valittamatta, hänen sanansa olivat aina yhtä tyynet ja kylmät. Pyysin häntä vielä kerran kertomaan minulle juurta jaksaen, mikä oli aiheuttanut hänen kaupunkimatkansa, ja hän jutteli:
"Tyttärenpoikani, ulaani, josta äsken kerroin sinulle, rakasti kovin kummityttöäni, kuten jo aikaisemmin mainitsin, ja puheli kauniille Annille, kuten ihmiset nimittivät häntä hänen sileäin kasvojensa vuoksi, alituisesti kunniasta ja muistutti häntä aina huolehtimaan sekä omasta että myös hänen kunniastaan. Niinpä löikin kunnia ikäänkuin jonkin aivan erikoisen leiman tytön kasvoihin ja vaatetukseen, hän oli hienompi ja sieväkäytöksisempi kuin kaikki muut tytöt. Kaikki puki häntä paremmin, ja jos joku poika tanssissa joskus tarttui häneen hieman liian kovakätisesti tai heilautti häntä rahtusen korkeammalle kuin soiton tahtiin soveltui, niin saattoi hän luonani sitä katkerasti itkeä ja sanoi silloin aina sen olevan vastoin hänen kunniaansa. Ah, Anni oli aina omalaatuisensa tyttö; monesti, ennenkuin kukaan aavistikaan, hän molemmin käsin tarttui esiliinaansa ja riisti sen yltänsä, ikäänkuin se olisi ollut tulessa, ja sitten hän alkoi kauheasti itkeä. Mutta siihen on omat syynsä, sitä on temmottu hampailla, vihollinen ei lepää. Kunpa tuo lapsukainen ei vain aina olisi ollut niin kunnianhimoinen, vaan olisi mieluummin etsinyt rakasta Jumalaamme eikä olisi koskaan eronnut hänestä, ei suurimmassa hädässäkään, ja olisi hänen vuoksensa kestänyt häpeää ja ylenkatsetta ihmiskunniansa asemesta! Jumala olisi silloin varmasti armahtanut häntä ja tekee sen vieläkin; ah, he pääsevät varmasti yhteen, tapahtukoon Jumalan tahto!
"Ulaani oli palannut Ranskaan, hän ei ollut pitkään aikaan sieltä kirjoittanut, ja me luulimme hänen jo kuolleen ja itkimme häntä usein. Mutta hän oli maannut sairaalassa vaikeasti haavvoittuneena, ja kun hän jälleen saapui toveriensa joukkoon ja korotettiin aliupseeriksi, johtui hänelle mieleen, kuinka kaksi vuotta sitten velipuoli oli tukkinut häneltä suun sanomalla, että hän oli vain sotamies, kun isä sen sijaan oli korpraali, ja samoin tuo juttu ranskalaisesta aliupseerista, ja kuinka hän oli puhunut Annillensa niin paljon kunniasta jäähyväisiä sanoessaan. Silloin hän menetti rauhallisuutensa ja sai koti-ikävän ja sanoi ratsumestarilleen, joka tiedusti hänen vaivaansa: 'Voi, herra ratsumestari, tuntuu ihan siltä kuin minua jokin aivan kynsin hampain vetäisi kotiin.'