"Tuo puhe koski kovasti ulaaniin, ja hän sanoi: 'Tahdon kertoa teille hiukan eräästä ranskalaisesta aliupseerista, se on minusta mieluisampaa. Edellisen kuninkaan aikana piti raipparangaistus yhdellä kertaa otettaman käytäntöön Ranskan armeijassa. Sotaministerin käsky julistettiin Strassburgissa suuressa paraadissa, ja sotajoukot kuuntelivat rivissä seisoen hiljaisen suuttumuksen vallassa sen julkaisemista. Kun sitten aivan paraadin lopussa eräs sotamies teki erehdyksen, komennettiin hänen aliupseerinsa antamaan hänelle kaksitoista raipaniskua. Käsky oli ankara, ja hänen täytyi panna se toimeen. Mutta kun hän oli sen täyttänyt, niin hän otti ruoskimansa miehen kiväärin, asetti sen eteensä maata vasten ja laukaisi sen jalallaan, niin että kuula lensi hänen päänsä läpi, ja hän kaatui kuoliaana maahan. Asia kerrottiin kuninkaalle, ja käsky antaa raippoja peruutettiin heti. Kas siinä, isä, oli mies, jolla oli kunniaa ruumiissaan!' — 'Hän oli narri', sanoi veli. — 'Syö kunniasi, jos sinulla on nälkä', murisi isä.
"Silloin otti tyttärenpoikani sapelinsa ja lähti talosta sekä tuli minun majaani ja kertoi minulle kaikki ja vuodatti mitä katkerimpia kyyneliä. En voinut auttaa häntä; hänen kertomaansa tarinaa en tosin voinut kokonaan jäävätä, mutta kuitenkin sanoin hänelle aina lopuksi: 'Anna Jumalalle yksin kunnia!' Annoin hänelle vielä siunaukseni, sillä hänen lomansa loppui jo seuraavana päivänä, ja hän tahtoi vielä ratsastaa yhden peninkulman matkan sille paikkakunnalle, jossa eräs kummityttöni palveli aateliskartanossa, sillä hän piti tästä hyvin paljon ja tahtoi vastedes asettua hänen kanssaan taloksi; — varmaan he kohta pääsevätkin yhteen, jos Jumala kuulee rukoukseni. Hän on jo sanonut jäähyväisensä elämälle, kummityttöni saa hänet tänään omakseen, ja myötäjäiset minulla myös on jo koossa; häissä ei tule olemaan läsnä muita kuin minä."
Nyt vaikeni vanhus jälleen ja näytti rukoilevan. Minä mietiskelin kaikenlaista kunnian suhteen, myöskin sitä, voiko kristitty pitää tuon aliupseerin kuolemaa kauniina. Tahdoin että joku kerrankin puhuisi minulle siitä pätevästi.
Yövahdin huutaessa kello yhtä sanoi vanhus: "Nyt on minulla vielä kaksi tuntia; kas, herra on vielä siinä, miksi et mene jo nukkumaan? Huomenna et jaksa työskennellä ja saat toria mestariltasi; mikäs ammattilainen sinä oikeastaan oletkaan, mies hyvä?"
Enpä ollut oikein perillä siitä, miten selvittäisin hänelle olevani kirjailija. En myöskään voinut valehtelematta sanoa olevani oppinut. On kummallista, että saksalaista aina vähän hävettää sanoa olevansa kirjailija; alempisäätyisille ihmisille se sanotaan kaikkein vastenmielisimmin, koska näille silloin perin helposti johtuu mieliin raamatun kirjanoppineet ja fariseukset. Sana "kirjailija" ei ole siinä määrin kotiutunut meillä kuin homme de lettres ranskalaisten tietoisuudessa, jotka muutenkin ovat ammattikirjailijoita ja kirjoittavat yleensä tavanomaisten sääntöjen mukaisesti; heidän keskuudessaanhan kysytäänkin: où avez vous fait votre philosophie? missä olette opiskellut filosofiaanne? kuten ranskalainen itsekin tuntuu paljoa enemmän oppitaitoiselta ihmiseltä, mutta ei yksin tämä epäsaksalainen tapa tee kieltä niin kankeaksi lausumaan sanaa "kirjailija", kun joltakulta yhtäkkiä kysytään hänen tointansa, vaan eräänlainen sisäinen häpeä pidättää meitä, tunne, mikä valtaa jokaisen, joka käy kauppaa vapailla ja henkisillä tavaroilla, noilla taivaan välittömillä lahjoilla. Oppineiden tarvitsee sitä hävetä vähemmän kuin runoilijain, sillä he ovat tavallisesti maksaneet oppirahoja, ovat enimmälti valtion viroissa, ikäänkuin halkovat paksuja pölkkyjä tai työskentelevät kuiluissa, joissa on paljon villiä vettä pois pumputtavana. Mutta huonoimmin on niinsanotun runoilijan laita, koska hän enimmiten on suoraan koulusta päässyt karkaamaan parnassolle, mikä todellakin on kovin epäilyttävä asia ammattirunoilijaan nähden, jolle runoilu ei ole vain pelkkä sivutoimi. Hänelle voidaan hyvin helposti sanoa: hyvä herra, jokaisella ihmisellä on aivojen, sydämen, vatsan, pernan, maksan ja sen sellaisten ohella ruumiissaan myös runous, mutta sen, joka liiaksi syöttää, ravitsee tai lihottaa yhden näistä jäsenistä ja omistaa yksin sille kaiken huolenpitonsa, vieläpä oikein elinkeinomaisesti, sen täytyy hävetä koko muun olentonsa puolesta. Se, joka elää runoudesta, on kadottanut tasapainonsa, ja liian suuri hanhenmaksa, maistukoonpa kuinka hyvältä tahansa, edellyttää kuitenkin aina sairasta hanhea. Kaikkien ihmisten, jotka eivät ansaitse leipäänsä otsansa hiessä, täytyy jossakin määrin hävetä, ja samaa tuntee sekin, joka ei vielä kokonaan ole musteeseen juuttunut, kun hänen pitäisi sanoa olevansa kirjailija, niin ajattelin kaikenlaista ja mietiskelin, mitä minun tuli sanoa vanhukselle, joka hidasteluani kummastellen katseli minua ja virkkoi:
"Mitä ammattia herra harjoittaa?" minä kysyn; "miksi et tahdo sanoa minulle mitään? Jollet harjoita mitään kelvon ammattia, niin ryhdy sellaiseen vielä, siihen on yllinkyllin tilaisuutta, ethän sentään liene mikään pyöveli tai vakooja, joka tahtoo saada minut kynsiinsä. Minun puolestani herra voi olla mikä hyvänsä, kunhan sanot, kuka olet! Jos sinä päivällä näin istuisit tässä, voisin luulla, että olet vetelehtijä ja tyhjäntoimittaja, joka nojailee talojen seiniin, ettei laiskuudesta kaatuisi kumoon."
Silloin johtui mieleeni sana, joka kenties jossakin määrin voisi valaista hänen ymmärrystään.
"Muori hyväseni", sanoin, "olen kirjuri."
"No sen olisit voinut sanoa hetikin", virkkoi hän. "Herra on siis kynämies, siihen kuuluu terävä pää ja sukkelat sormet ja myös hyvä sydän, muutoin asianomainen kuulee siihen kolkutettavan. Vai kirjuri herra on? Voinet siis panna minulle kokoon herttualle osotetun anomuksen, niin että se varmasti otetaan huomioon eikä unohdu virumaan monien muiden samanlaisten sekaan?"
"Anomuksen, muori hyvä, voin kyllä sepittää teille", sanoin minä, "ja tahdonpa tehdä kaikkeni, jotta siitä tulisi mahdollisimman tehokas."