"Ruusut ja kukkaset hatussain, kun olis paljon rahoja vain, ruusut ja lemmittyni."
Sanoin hänelle:
"Kas vaan, muoriseni! Tehän olette tullut vallan iloiseksi."
Hän vastasi:
"Ilakoiva, aina oiva, hyvinvoiva, mulle hoiva oli kulta, kuollut multa!"
"Katsohan, hyvä ihminen, eikö ole oikein, että jäin tähän istumaan? Saat uskoa että kaikki on minulle yhdentekevää. Tänään on siitä seitsemänkymmentä vuotta, silloin istuin tässä ovella, olin virkku palvelustyttö ja lauloin myös laulun viimeisestä tuomiosta kuten tänäänkin, kun kiertovahti kulki ohi, ja silloin heitti eräs krenatööri ohimennessään syliini ruusun — sen lehdet ovat minulla vieläkin tallella raamatussani — se oli ensimäinen tutustumiseni miesvainajaani. Seuraavana aamuna olin kirkossa pannut ruusun rintaani, ja niinpä hän löysi minut ja asiasta tuli pian totta. Senpätähden onkin minua ilahduttanut sangen suuresti, että tänään jälleen sain ruusun. Se on merkkinä siitä, että minä pääsen hänen luokseen, ja sentähden olenkin kaikesta sydämestäni iloinen. Neljä poikaa ja yksi tytär on minulta kuollut, toissa päivänä sanoi tyttärenpoikani hyvästit elämälle — Jumala auttakoon häntä ja olkoon hänelle armollinen! — ja huomenna jättää minut toinen kelpo sielu. Mutta mitäpäs puhun huomisesta, eikös puoliyö ole jo ohitse?"
"On jo yli kahdentoista", vastasin, kummastellen hänen puhettaan.
"Jumala suokoon hänelle lohtua ja lepoa niiksi neljäksi tunniksi, jotka hänellä vielä on jälellä", sanoi vanhus ja vaikeni, pannen kätensä ristiin. En voinut puhua, siinä määrin järkyttivät minua vanhuksen sanat ja koko hänen olemuksensa. Mutta kun hän oli aivan hiljaa ja upseerin antama taaleri vielä oli hänen esiliinassaan, sanoin hänelle:
"Muoriseni, pistäkää taaleri talteen, muutoin voitte kadottaa sen."
"Sitä emme tahdo panna mihinkään, sen tahdomme lahjoittaa sukulaiselleni hänen viimeisessä hädässään!" vastasi hän. "Ensimäisen taalerin vien huomenna jälleen mukanani kotiin, se kuuluu tyttärenpojalleni, hän saa nauttia siitä. Niin, katsokaas, hän on aina ollut kelpo nuorukainen, ja hän piti hiukan vaaria niin ruumiistaan kuin sielustaankin! — olen rukoillut koko matkan, ei ole mahdollista, rakas Jumala ei varmaankaan salli hänen joutua perikatoon. Kaikista pojista hän oli aina siistein ja ahkerin koulussa, mutta ennen kaikkea hän oli ylen arka kunniastaan. Hänen luutnanttinsa sanoikin aina: 'Jos minun eskadroonallani on nahassaan kunniaa, niin asustaa se varmasti Finkelissä!' Hän kuului ulaaneihin. Palattuaan ensi kertaa Ranskasta hän kertoili kaikenlaisia somia juttuja, mutta aina oli niissä puhe kunniasta. Hänen isänsä ja velipuolensa kuuluivat nostoväkeen ja joutuivat usein hänen kanssaan riitaan kunniantunnosta, sillä mitä hänellä oli liiaksi, sitä ei heillä ollut tarpeeksikaan. Jumala suokoon minulle anteeksi raskaan syntini, en tahdo puhua heistä pahaa, jokaisella on kuormansa kannettavana. Mutta minun tytärvainajani, hänen äitinsä, on raatanut itsensä kuoliaaksi tuon vetelyksen vaimona, eikä sittenkään voinut saada hänen velkojaan kuitiksi. Ulaani kertoi ranskalaisista, ja kun isä ja velipuoli tahtoivat kovin halventaa heitä, sanoi ulaani: 'Isä, sitä sinä et ymmärrä, heillä on kuitenkin paljon kunniantuntoa ruumiissaan.' Silloin velipuoli rupesi luihuksi ja sanoi: 'Kuinka voit sinä lörpötellä isällesi niin paljon kunniasta? hänhän on ollut aliupseerina N——n rykmentissä, ja hänen täytyy siis paremmin ymmärtää asia kuin sinun, joka olet vain sotamies.' 'Niin', sanoi vanha Finkel, jonka sisua myös nyt alkoi kaivella, 'se minä olin, ja olen monelle röyhkeälle junkkarille antanut viisikolmatta raipaniskua. Ja jos minulla vain olisi ollut ranskalaisia komppaniassani, niin olisivat he, kaikkine kunnioineen, saaneet tuntea ne vielä paremmin.'