"Sitä en ole tiennyt", vastasi vanhus; "minä olen koko elämäni ajan huomannut sen aivan yhtäläiseksi. Herra on vielä liian nuori, silloin ihmetellään kaikkea. Minulle sen sijaan on jo kaikki esiintynyt niin usein uudestaan, että katselen sitä vieläkin vain ilolla, koska Jumala tarkoittaa sillä niin hyvää. Mutta ei pidä sysätä luotaan mitään hyvää tahtoa, vaikkapa se ei olisikaan asianomaiselle suorastaan välttämätön, muutoin tuo hyvä ystävä voisi pysyä poissa, silloin kun hän jollakin toisella kertaa olisi varsin tervetullut. Herra jääköön siihen istumaan ja katsomaan, miten voi minua auttaa. Minä tahdon kertoa sinulle, mikä on ajanut minut tuon pitkän matkan takaa kaupunkiin. En olisi edes ajatellutkaan tulla jälleen tänne. Siitä on seitsemänkymmentä vuotta, kun palvelin tässä talossa, jonka kynnyksellä nyt istun. Sen jälkeen en enää ole ollut kaupungissa, miten vieriikään aika! On kuin kääntäisi vain kätensä ympäri. Kuinka usein olenkaan istunut tässä iltaisin seitsemänkymmentä vuotta sitten ja odotellut aarrettani, joka palveli kaartissa. Tässä me olemme myös lupautuneet toisillemme. Kun hän tässä — mutta hiljaa! — tuossa käy kiertovahti ohi."

Nyt hän alkoi hillityin äänin, kuten tehnevät nuoret nais- ja miespalvelijat kauniina kuudanöinä, laulaa portailla, ja minä kuuntelin hartaalla mielihyvällä, kuinka hän viritti seuraavan vanhan kauniin laulun:

Tuomiopäivä kun kerran saapi, tähtöset maahan ne putoaapi. Te kuolleet, te kuolleet, nouskaa jo, teit' odottaa viimeinen tuomio. Te saatte kulkea korkeuden tiellä, enkelit armaat istuvat siellä; Jumala saapuu voimassansa kauniilla sateenkaarellansa; myös saapuvat kavalat juutalaiset, nuo Herramme Kristuksen vainolaiset; jokainen loistaa korkea puu, ja kivetkin murskaksi musertuu. Ken teistä osaa rukoilla näin, hän tehköön sen kerran päivittäin, niin Jumala sielumme armahtaa, ja taivas meillekin aukeaa.

Amen.

Kiertovahdin saapuessa lähemmäksi tuli hyvä vanhus liikutetuksi.

"Ah!" sanoi hän, "tänään on toukokuun kuudestoista, kuitenkin on kaikki yhtäläistä, aivan kuin silloinkin, heillä on ainoastaan toisenlaiset lakit eikä enää mitään kankipalmikkoja. Yhdentekevää, kunhan vain sydän on hyvä!"

Kiertovahdin päällikkö jäi seisomaan luoksemme ja aikoi juuri tiedustaa, mitä meillä näin myöhään oli siinä tekemistä, kun tunsin hänet tuttavakseni, vänrikki kreivi Grossingeriksi. Kerroin hänelle lyhyesti koko jutun, ja hän virkkoi jossakin määrin järkytettynä:

"Tässä on vanhukselle taaleri ja ruusu" — se oli hänellä kädessä — "noin vanhat rahvaanihmiset pitävät paljon kukista. Pyytäkää vanhusta huomenna sanelemaan laulunsa paperille kirjoitettavaksi ja tuokaa se minulle. Olen jo kauan halunnut tuota laulua, mutta en ole koskaan voinut saada sitä kokonaisena käsiini."

Tässä erosimme toisistamme, sillä lähellä olevan päävahdin vartiosoturi — olin näet saattanut häntä torin poikki sinne saakka — huusi: "Ken siellä?" Hän sanoi vielä minulle olevansa linnassa vahtivuorossa, minun tuli käydä siellä hänen luonansa. Palasin vanhuksen luo ja annoin hänelle sekä ruusun että taalerin.

Hän tarttui liikuttavan kiihkeästi ruusuun ja kiinnitti sen hattuunsa, samalla kuin hän hieman vienommalla äänellä ja miltei itkien virkkoi seuraavasti: