"Armoako?" sanoi vanhus kylmästi. "Hampain on hänet vedetty siihen; kuulehan, rakas ystävä, oikeus on parempi kuin armo; mitä auttaa kaikki armo maan päällä, meidän täytyy kuitenkin kaikkien astua tuomiolle:
"'Te kuolleet, te kuolleet, nouskaa jo, teit' odottaa viimeinen tuomio'.
"Näetkös, hän ei tahdo mitään armoa; sitä on tarjottu hänelle, jos hän tahtoisi ilmaista lapsensa isän, mutta Anni on sanonut: 'Olen surmannut hänen lapsensa ja tahdon kuolla enkä tehdä häntä onnettomaksi; minun täytyy kärsiä rangaistukseni, jotta pääsisin lapseni luo, mutta voi tuottaa hänelle turmion, jos mainitsen hänen nimensä.' Sentähden hänet tuomittiin mestattavaksi. Mene herttuan luo ja pyydä häneltä Kasperille ja Annille kunniallista hautaa. Mene heti, sillä näetkös: tuolla menee herra pastori vankilaan, minä tahdon puhutella häntä ottamaan minut mukaansa kauniin Annin luo. Jos kiiruhdat, niin voit ehkä vielä tuoda meille tuolla ulkona mestauspaikalla lohdutukseksi tiedon, että Kasper ja Anni saavat kunniallisen haudan."
Näin puhellessamme olimme kohdanneet papin; vanhus kertoi hänelle suhteensa vangittuun, ja hän otti eukon ystävällisesti mukaansa vankilaan. Minä taas riensin niin nopeasti kuin ikinä jaksoin linnaan, ja minuun teki lohdullisen vaikutuksen, ollen ikäänkuin toivon merkkinä, kun kreivi Grossingerin talon ohitse syöksyessäni kuulin puutarhahuoneen avonaisesta ikkunasta herttaisen äänen laulavan luutun säestyksellä:
Lemmestä Armo haastoi, mut valvoo Kunnia ja haastajalle toivoo hyv'yötä harrasta. Ja Armo hunnun ottaa, kun Lempi ruusut suo; niin rakas Kunnialle on Armo-sulho tuo.
Oi, minulla oli enemmänkin hyviä enteitä! Sata askelta kauempana löysin valkean hunnun virumassa kadulla; nostin sen maasta, se oli täynnä tuoksuvia ruusuja. Pidin sitä kädessäni ja juoksin edelleen ajatellen: ah, Jumalani, se merkitsee armoa! Kääntyessäni kulmauksen ympäri näin erään miehen, joka verhoutui vaippaansa minun rientäessäni ohitse hänen editseen ja käänsi minulle kiivaasti selkänsä, pysyäkseen tuntematonna. Hänen ei olisi tarvinnut tehdä niin, sillä minä en nähnyt enkä kuullut sisimmässäni muuta kuin: armoa, armoa! ja syöksyin ristikkoportista linnanpihalle. Jumalan kiitos, vänrikki, kreivi Grossinger, joka käveli edestakaisin kukkivien kastanjapuiden alla vahdin edessä, tuli jo minua vastaan.
"Rakas kreivi", sanoin rajusti, "teidän täytyy heti viedä minut herttuan luo, heti paikalla, tai kaikki on myöhäistä, kaikki on hukassa!"
Hän näytti käyvän hämilleen tästä esityksestä ja sanoi:
"Mitä johtuukaan mieleenne tällä oudolla hetkellä? Se ei käy mitenkään päinsä, tulkaa paraatiin, silloin tahdon esitellä teidät."
Maa poltti jalkojeni alla. "Nyt tai ei koskaan!" huudahdin; "sen täytyy tapahtua, se koskee ihmishenkeä!"