"Se ei käy nyt päinsä", vastasi Grossinger terävästi ja torjuvasti, "se koskee kunniaani, minua on kielletty tänä yönä ilmoittamasta ketään."
Sana kunnia saattoi minut epätoivoon. Ajattelin Kasperin kunniaa, Annin kunniaa, ja sanoin:
"Kirottu kunnia, juuri hankkiakseni enää viimeisen avun, minkä mokoma kunnia on jättänyt jälelle, minun täytyy päästä herttuan luo. Teidän täytyy ilmoittaa minut, tai muutoin huudan ääneen herttuaa."
"Jos te teette sen", sanoi Grossinger kiivaasti, "niin jätän teidät vahdin käsiin. Te olette haaveilija, te ette tunne mitään olosuhteita."
"Oi, kyllä minä tunnen olosuhteita, hirveitä olosuhteita! Minun täytyy päästä herttuan puheille; joka minutti on korvaamaton", intin minä; "jollette tahdo ilmoittaa minua heti, niin riennän yksin hänen luokseen."
Näin sanoen tahdoin kiiruhtaa portaille, jotka johtivat ylös herttuan huoneihin, kun samassa huomasin tuon jo mainitun vaippaan verhoutuneen miehen, joka oli kohdannut minut, kiiruhtavan samoille portaille. Grossinger käänsi minut väkisin ympäri, jotta en näkisi tuota toista.
"Mitä teette, hullu", kuiskasi hän minulle, "olkaa hiljaa ja rauhoittukaa, te saatatte minut onnettomaksi."
"Miksi ette pysähdytä tuota miestä, joka tuolla juuri meni ylös?" sanoin minä. "Hänellä ei suinkaan ole mitään niin tähdellistä asiaa kuin minulla. Ah, asiani on tuiki tähdellinen, minun täytyy, minun täytyy! Se koskee erään onnettoman vietellyn olento-raukan kohtaloa."
Grossinger vastasi:
"Te olette nähnyt tuon miehen menevän ylös. Jos te vielä mainitsette siitä sanaakaan, niin saatte tutustua miekkaani. Juuri sentähden että hän meni ylös, te ette voi mennä sinne, — herttualla on asioita hänen kanssaan."