Silloin tuli valoa herttuan ikkunoihin. "Hyvä Jumala, hänellä on valoa, hän on ylhäällä!" sanoin; "Minun täytyy puhutella häntä, taivaan nimessä, päästäkää minut tai minä huudan apua."
Grossinger tarttui käsivarteeni ja sanoi:
"Te olette juovuksissa, tulkaa vahtihuoneeseen; minä olen ystävänne, nukkukaa tarpeeksenne ja sanelkaa minulle se laulu, jonka se vanha eukko tänä yönä lauloi tuolla portailla, kun johdin kiertovahtia ohitse; se laulu kiinnittää suuresti mieltäni."
"Juuri vanhuksen ja hänen omaistensa vuoksi minun täytyy puhua herttuan kanssa!" huudahdin kiivaasti.
"Vanhuksenko vuoksi?" vastasi Grossinger. "Hänen vuoksensa te voitte puhua minun kanssani, — suuret herrat eivät ymmärrä mitään sellaisesta; nopeasti, tulkaa vahtihuoneeseen."
Hän tahtoi vetää minut pois; silloin linnankello löi puoli neljä, sen ääni leikkasi sieluni läpi kuin hätähuuto, ja minä huusin kaikin voimin ylös herttuan ikkunoihin:
"Apua! Jumalan nimessä apua kurjalle vietellylle olennolle!"
Silloin muuttui Grossinger aivan kuin mielettömäksi, hän tahtoi tukkia suuni, mutta minä painiskelin hänen kanssaan; hän sysäsi minua niskasta, hän haukkui, mutta minä en tuntenut enkä kuullut mitään. Hän huusi vahtia, korpraali riensi muutamien sotamiesten kera saapuville ottamaan minua kiinni, mutta juuri siinä tuokiossa avautui herttuan ikkuna ja sieltä huudettiin alas:
"Vänrikki kreivi Grossinger, mikä häväistys tämä on? Tuokaa se mies tänne ylös, ja heti paikalla!"
En odottanut vänrikkiä, vaan syöksyin portaita ylös ja lankesin herttuan jalkoihin, joka ällistyneenä ja harmistuneena käski minun nousta ylös. Hänellä oli kannussaappaat jalassa, mutta yllään yönuttu, jota hän huolellisesti piteli kiinni rinnan kohdalta.