Esitin herttualle kaiken sen, mitä vanhus oli kertonut minulle ulaanin itsemurhasta ja kauniin Annin vaiheista, niin suppeasti kuin hätä vaati, ja rukoilin häneltä ainakin mestauksen lykkäämistä muutamaksi tunniksi ja kunniallista hautaa molemmille onnettomille, jos kerran armahduksen saanti oli mahdoton. — "Oi, armoa, armoa!" huudahdin, samalla kun vedin poveltani esiin löytämäni valkoisen, ruusujen täyttämän hunnun; "tämä huntu, jonka olin löytänyt tänne tullessani, näytti minusta lupaavan armoa."
Herttua tarttui kiihkeästi huntuun ja oli kovin liikutettu. Hän puristi huntua käsissään, ja kun minä lausuin, että tuo tyttöparka oli väärän kunnianhimon uhri, jonka eräs ylhäinen mies oli avioliiton lupauksella vietellyt, ja että hän oli niin jalo, että mieluummin tahtoi kuolla kuin ilmaista viettelijänsä — silloin keskeytti herttua minut kyyneleet silmissä ja sanoi: "Vaietkaa, taivaan nimessä, vaietkaa!" — ja nyt hän kääntyi ovella seisovan vänrikin puoleen ja sanoi tulisella kiireellä: "Pois, rientäkää ratsain tämän miehen kanssa; ratsastakaa hevonen kuoliaaksi, kunhan vain ehditte ajoissa mestauspaikalle; kiinnittäkää tämä huntu miekkanne kärkeen, heiluttakaa sitä ja huutakaa: armo, armo! — minä tulen perästä."
Grossinger otti hunnun; hän oli aivan muuttunut, hän näytti aaveelta pelkästä tuskasta ja kiireestä. Me syöksyimme talliin, nousimme ratsaille ja lähdimme täyttä laukkaa; hän syöksyi mielipuolen tavoin ulos portista. Kiinnittäessään huntua miekkansa kärkeen hän huusi: "Herra Jeesus, sisareni!" minä en ymmärtänyt, mitä hän tahtoi. Hän seisoi pystyssä jalustimissa, liehutti huntua ja huusi: "armo, armo!" Me näimme ihmisjoukon koossa kummulla mestauspaikan ympärillä. Hevoseni pelkäsi liehuvaa huntua. Ollen kehno ratsastaja en voinut saavuttaa Grossingeria, joka kiidätti täyttä laukkaa, vaikka ponnistinkin kaikki voimani. Surkea sattuma! tykistö harjoitteli läheisyydessä, ja kanuunoin jyminä teki huutomme etäältä kuulemisen mahdottomaksi. Grossingerin hevonen kaatui, väkijoukko hajosi äkkiä tieltä, minä näin piirin sisään, näin teräksen välähtävän aamuauringon valossa — ah, Jumala, se oli mestaajan miekan välähdys! — Minä nelistin paikalle ja kuulin väkijoukon valitukset. "Armahdus, armahdus!" huusi Grossinger ja syöksyi liehuvin hunnuin ihmispiirin läpi ikäänkuin raivostunut, mutta mestaaja nosti häntä vastaan kauniin Annin verisen pään, joka kaihomielisesti hymyili hänelle. Silloin huusi Grossinger: "Jumala olkoon minulle armollinen!" ja kaatui maahan ruumiin päälle. "Tappakaa minut, hyvät ihmiset, minä hänet olen vietellyt, minä olen hänen murhaajansa!"
Koston vimma valtasi väkijoukon; vaimot ja neidot tunkivat esiin, raastoivat hänet ruumiin päältä ja polkivat häntä jaloillaan; hän ei puolustanut itseään; vartijat eivät voineet hillitä raivoavaa kansaa. Silloin nousi huuto: herttua, herttua! Hän saapui avovaunuissa; aivan nuori mies, hattu syvään silmille painettuna, vaippaan verhoutuneena, istui hänen vieressään. Ihmiset raahasivat Grossingerin esille; "Jeesus, veljeni!" huusi tuo nuori upseeri mitä naisellisimmalla äänellä vaunuista. Herttua sanoi hämmästyneenä hänelle: "Vaietkaa!" Hän hyppäsi vaunuista, tuo nuori mies tahtoi seurata, herttua työnsi hänet jotensakin tylysti takaisin, mutta silloinpa kävikin selville, että mainittu nuori mies oli upseeriksi pukeutunut Grossingerin sisar.
Herttua antoi asettaa rääkätyn, verta vuotavan, tainnoksiin menneen Grossingerin vaunuihin; sisar ei enää välittänyt mistään, vaan heitti vaippansa veljensä yli; jokainen näki hänet nyt naisen asussa. Herttua oli hämillään, mutta tointui pian ja käski vaunujen heti kääntyä ja viedä kreivittären veljineen heidän asuntoonsa.
Tämä tapaus oli jossakin määrin tyynnyttänyt väkijoukon vimmaa. Herttua sanoi ääneen vahtiapitävälle upseerille:
"Kreivitär Grossinger näki veljensä ratsastavan talonsa ohitse tuomaan armahdusta ja tahtoi olla läsnä tässä iloisessa tapahtumassa. Kun minä samassa tarkoituksessa ajoin ohi, seisoi kreivitär ikkunassa ja pyysi minua ottamaan hänet mukaani vaunuihini, enkä minä voinut kieltää sitä tuolta hyväsydämiseltä lapselta. Hän otti veljensä vaipan ja hatun, jottei herättäisi mitään huomiota, ja on — onnettoman sattuman yllättämänä — juuri siten tehnyt koko asian seikkailunomaiseksi häväistysjutuksi. Mutta miten voitte te, herra luutnantti, jättää onnettoman kreivi Grossingerin roskajoukon valtaan? Sehän on kauhea tapaus. Eihän hän voinut mitään siihen, että hän ratsunsa kaatumisen vuoksi saapui liian myöhään. Minä tahdon, että kreivin rääkkääjät vangitaan ja rangaistaan."
Nämä herttuan sanat aiheuttivat yleisen huudon: "Hän on lurjus, juuri hän on ollut kauniin Annin viettelijä ja murhaaja, hän on sen itse tunnustanut, tuo kurja, ilkeä mies!"
Kun tämä huuto kaikui joka puolelta ja kun myöskin pappi, upseeri ja oikeusviranomaiset vahvistivat sen, joutui herttua niin syvän järkytyksen valtaan, ettei hän kyennyt lausumaan muuta kuin: "Kauheaa, kauheaa, voi tuota kurjaa miestä!"
Nyt astui herttua vaaleana ja kalpeana piiriin, tahtoen nähdä kauniin Annin ruumiin. Se lepäsi vihreällä nurmikolla valkeassa, mustin nauharuusukkein koristetussa puvussa; vanha isoäiti, joka ei vähääkään välittänyt kaikesta siitä mitä ympärillä tapahtui, oli sovittanut hänen päänsä muuhun ruumiiseen ja peittänyt esiliinallaan tuon hirveän katkaisukohdan. Hän asetti parhaillaan Annin käsiä ristiin sen raamatun päälle, jonka pastori muinoin tuossa pikkukaupungissa oli lahjoittanut pienelle Annille; kultaisen seppeleen hän kiinnitti Annin päähän ja pani hänen rintaansa sen ruusun, jonka Grossinger yöllä oli antanut hänelle, tietämättä kenelle hän sen antoi.