"Samaan tapaan on Konstantinopolissa oleva amerikkalainen osakkaamme lausunut viimevuotista voittoa jaettaessa. Joka tapauksessa on epäilemätöntä, että se tie, jota nyt kuljemme, ja liikkeemme rajaton laajentuminen voi viedä meidät päämääriin, jotka ovat paljon yläpuolella toiveitamme."
"Samaa minäkin ajattelen, rakas, kelpo ystäväni. Mutta mikä merkitsee vielä enemmän — sillä minä en ajattele vain omaisuuttani, vaan huolehdin myös lähimmäiseni onnesta, olenhan etusijassa ihmisystävä — ajattelehan, kuinka paljon hyvää saamme aikaan!"
"Se on aivan selvää", vastasi Gregor Ivanitsh ylimielisesti irvistäen, "me ostamme sadalla ruplalla kappaleelta pieniä apinoita, jotka muuten olisivat tuomitut elämään täällä nälässä ja puutteessa, me teemme heidät kohteliaiksi, lempeiksi, rakastettaviksi ja siedettäviksi, ja sitten heistä tulee hienoja naisia ja oikeita herroja tai ainakin kunnon porvareita ja kelvollisia palvelijoita. Haluaisin tietää kuka maailmassa voisi vaatia enemmän kunniaa kuin me! Mutta enhän ole tullut luoksesi siveysoppia saarnaamaan. Tässä on voitto-osuutesi."
Näin sanoen Gregor Ivanitsh otti päällystakkinsa taskusta suuren salkun ja salkusta tukun seteleitä, ja runsaan puolen tuntia olivat ystävykset syventyneinä laskuihin, joiden tulos tuotti Paul Petrovitshille ilmeisesti suurta tyydytystä. Kun rahain käsittely oli vihdoin lopussa, huusi arvoisa poliisipäällikkö kovalla äänellä paloviinaa. Lasien täyttyessä ja tyhjentyessä ja jälleen täyttyessä puhui "hengen vihollinen" toverilleen:
"Parhaimmissakin rahoissa on nurja puolensa. Edellinen vuosi oli hyvä, tuleva on kai vielä parempi, mutta tänä vuonna meille jää miltei tyhjä käteen tuon heikkomielisen Leokadia Marronin tähden, sillä hän on ostanut meille kolme tyttöä, joiden muodossa on tapahtunut epäedullinen muutos. Jos mainio tanssitaiturimme, Furugh el Hösnet, haluaisi meitä auttaa, niin hän kyllä voisi ja hänen apunsa tulisi hyvään tarpeeseen."
"Veliseni, älä koetakaan pettää minua. Haluaisit itse myydä Kauneudenloisteen. Mutta siinä et tee hyvin, sillä hän ei varmaankaan tahdo enkä minäkään."
"Mitä hulluja ajatuksia nyt pälkähtää päähäsi, Paul Petrovitsh! Kauneudenloiste olisi ehkä voitu hyvinkin edullisesti sijoittaa, jos hän ja mekin olisimme eläneet viisikymmentä vuotta sitten, jolloin maku oli vielä toinen, kuin mitä sillä tänään ymmärrämme. Tämä rouvahan painaisi… Niin, minkähän verran hän oikeastaan painaakaan! Nykyisin tahdotaan vain siroja rouvia ja puhutaan hienosta muodosta. Olen aivan varma, että Kauneudenloiste ei tuottaisi kahta sataa dukaattia, ja siitä hän pitäisi itse vähintäin puolet, ellei enempää. Sitä en pidä hyvänä kauppana. Älä siis tyrkytä minulle niin naurettavia ajatuksia. Hetkeäkään en ole ajatellut Kauneudenloistetta, mutta Umm Djehanista kannattaisi puhua. Hän ei ole kaunis, mutta puhuu ranskaa ja venäjää. Hänelle pitäisi antaa huomattavan suuri osa voitosta, mutta kun meillä ei ole hänestä ollut kasvatus-, elatus- eikä ylläpitokulunkeja, niin se ei mitään merkitsisi. Olen juuri Potissa tavannut erään ranskalaisen puunkuorenkauppiaan, joka on minulle vakuuttanut, että hän tuntee Trapezuntissa jonkun vanhan yksinäisen kaimakamin, joka hakee hyvin kasvatettua rouvaa, ja hän tahtoo juuri muhamettilaista säästääkseen käännytyksen vaivan. Minusta tuntuu, että Umm Djehan sopisi hänelle erinomaisesti."
"Umm Djehan on sinun kaimakamisi oma, jos sinun kaimakamisi häntä haluaa", vastasi poliisipäällikkö. "Puhu siitä Kauneudenloisteelle. Saat kuulla hänen mielipiteensä."
Näin sanoen liiketoverit erosivat. Meidän on tähän liitettävä muuan huomautus. Tehtäisiin "hengen viholliselle" vääryyttä, jos häntä pidettäisiin oopperailkiöittemme vaarallisena kilpailijana tai yleensä pahana ihmisenä. Hän ei ollut kumpaakaan. Mitä siveellisyyteen tulee, hyväksyi hän uskonveljiensä kannan, eikä se ollut hänen syynsä, sillä he olivat kasvattaneet hänet keskuudessaan ja kaltaisekseen. Voisi miltei sanoa, että hänen tarkoituksensa oli miltei viaton, koska hän ei voinut nähdä mitään väärää siinä, mitä piti järkevänä ja totena. Hän oli huonon johdon turmelema, mutta ei varsinainen roisto, ja mitä hänen toimiinsa tulee, hoiti hän niitä rauhallisella omallatunnolla, ja se oli ehkä yhtä oikeutettua kuin pariisilaisten avioliitonvälittäjäin, jotka saattavat katsella taaksepäin nelikymmenvuotiseen tulokselliseen toimintaan.
Eurooppalaiset lait kieltävät orjakaupan mitä ankarimmin. Tästä ei ole epäilystäkään, ja tältä näkökannalta olivat venäläinen poliisipäällikkö, armeenialainen kauppias, amerikkalainen keinottelija ja ranskalainen kauppamatkustaja — sivumennen sanoen kaikki kristittyjä — aivan yksinkertaisesti konnia. Mutta maassa, jossa parhaimmissakaan olosuhteissa avioliittoa ei koskaan solmita muuten kuin vaimon todellisella tai ainakin näennäisellä ostolla, jossa miesorja seuraa välittömästi lasten jälkeen ja ennen palvelijoita, ei ainakaan "hengen viholliselta" ja hänen aasialaisilta liiketuttaviltaan millään tavalla saattanut puuttua tarpeellista omantunnon rauhaa. Tätä ei ole sanottu Gregor Ivanitshin ylistykseksi, vaan ainoastaan, jotta hän joutuisi oikeaan valoon. Hän oli, sen voi arvelematta vakuuttaa, vakaumuksesta elostelija ja uskontonsa nojalla oman ja vieraiden nautinnon edistämisessä vapaa kaikesta arvelemisesta, luonnostaan suopea eikä ketään kohtaan maailmassa vihamielinen lukuunottamatta luonnollisesti sitä henkeä, joka on kaiken onnettomuuden syynä täällä maan päällä. Tässä kohdassa hän pysyi lujasti vakaumuksessaan.