Luulin hänen puhuvan sekapäisenä. Koskaan hän ei ollut lausunut nimeänne, ei koskaan, sanon teille, ei kertaakaan. Hän suuttui ja vastasi minulle vihaisesti: 'Etkö ymmärrä minua?'
Kun hän suuttui, tuli häneltä verta suusta, ja hänellä oli tuntikausia tuskia. Annoin siis perään.
'No, hyvä, mennään vain!'
"Tulimme tänne. Hän lähetti minut juuri äsken apua hakemaan sanoen voivansa huonommin, mikä ikävä kyllä oli liiankin totta. Ja totellessani häntä… niin, näettehän itse."
Huokaus katkaisi miesparalta äänen.
Moreno tunsi syvää surua. Se ei tosin ollut järkevää. Suurin onni, mikä voi Umm Djehania kohdata, oli tullut hänen osakseen. Mitä olisikaan voinut hänestä tulla elämässä? Jos hän olisi pysynyt todellisena ja uskollisena lesgittärenä, ei Assanoffin ja nuoruudenunelmain menettäminen olisi murtanut hänen sydäntään. Hän oli paljon kärsinyt, hän olisi vastedeskin epäilemättä saanut kärsiä, mutta hänen tyydytetty ylpeytensä ja varmentunut itsetietoisuutensa olisivat pitäneet häntä pystyssä loppuun saakka, ja joko hän sitten olisi tanssitaitonsa tenholla lumonnut shemahalaisia asiantuntijoita tai antanut etusijan vanhan kaimakamin maailmaa vierovalle haaremille, niin hän olisi joka tapauksessa päässyt korkeaan ikään ja voinut elämäniltana vaipua kuten vanhan patriarkan vaimot rauhalliseen ja kunniakkaaseen kuolemanuneen. Mutta hänkin oli lopulta tullut uskottomaksi kotimaansa jumalille. Hän oli kyllä ponnistellut vastaan, kapinoinut ja urhoollisesti kaatunut tämän vastarintansa uhrina; mutta siitä huolimatta pitää kuitenkin paikkansa, että hän oli sydämensä pohjassa käynyt heikoksi: hän oli rakastunut eurooppalaiseen!
Kun Moreno kertoi Assanoffille koko tarinan, koski se sivistyneeseen tataariin tavattoman voimakkaasti. Viikkoon hän ei selvinnyt, ja missä hänet tapasikin, hän lauloi marseljeesia. Myöhemmin hän rauhoittui.