Kiinalaisen uskonnon olemus tulee hyvin ilmi 'uskontoa' vastaavassa sanassa, Li, joka on yksi viidestä perushyveestä ja merkitsee tavanmukaisia menoja, kultteja ja kohteliaisuuksia.
Uskonnon olemuksen toisen puolen, sen opillisen sisällyksen, ilmaisee toinen 'uskontoa' vastaava sana, Džiao. Se on kokoonpantu kahdesta osasta, jotka merkitsevät "arvovaltaa jolle on oltava kuuliainen". Siitä on sitten johdettu merkitys 'julkinen opetus', 'opetusjärjestelmä'. On huomattava, että kiinalaiset eivät siis tee mitään eroa 'opin' ja 'uskonnon' suhteen. Filosoofisista ja uskonnollisista oppijärjestelmistä käytetään samaa sanaa, Džiao. Opettaja on Džiao-sï, evankelista Džiao-szï. Taolaisuus on Tao Džiao, buddalaisuus Fū Džiao, kungfutselaisuus Rū Džiao, evankelinen kristinusko Jē-Su Džiao tai Jē Džiao ja katolilaisuus T'ien Džu Džiao, 'Taivaan Herran uskonto'.
Mutta nyt Rū merkitsee oppinutta, "henkilöä, jota paitsi ei voida olla". Rū Džiao, kungfutselaisuus, on siis 'oppineiden opetusta', tai sitten — jos niin tahdotaan 'oppineiden uskontoa'. Kristinusko esiintyy kiinalaisille ensi sijassa oppina, eikä siihen siis ole sen enempää huomiota kiinnitettävä, onhan oppeja entisiäkin, eikä kristinusko opinsisällyksellään herätäkään ensi sijassa kungfutselaisen huomiota. Ellei lähetyssaarnaajalla ole muuta kuin oppia Kiinaan vietävänä, niin melkein yhtä hyvin hän voisi pysyä sieltä poissakin.
Kun Kungfutsen toimittama kirjallisuus ei ole varsinaisesti uskonnollista laatua, — on luultavaa että hänen oma asenteensa uskontoon nähden merkitsi tässä paljon —, niin niukkojen esitysten perustuksella on Kiinan vanhimmasta uskonnosta esitetty mitä vastakkaisimpia väitteitä.
Ensinnäkin on väitetty että Kiinan vanhin uskontomuoto olisi ollut šamanismia, noitauskontoa, niinkuin sen naapureillakin tunguuseilla ja mongooleilla. Tätä vastaan voidaan kuitenkin huomauttaa, että šamanismi edellyttää vaikutusvaltaista papistoa salaperäisine oppeineen ja sitä ei käytettävissämme olevien lähteiden mukaan vanhoilla kiinalaisilla ollut, ei edes vielä Kungfutsen aikaan. Šamanismin toinen peruspiirre on dualistinen käsitys henkimaailmasta, mutta sitäkään ei vanhoilla kiinalaisilla ollut. Kuei ja Šen oli heille sama.
Toisaalta on esitetty väite, että vanha kiinalainen uskonto olisi ollut animismia, henkiuskontoa, jonka mukaan koko luomakunta on henkiolentojen elävöittämä, joten siis luomakunnalle osoitetaan jumalallista kunnioitusta. Tämäntapaisia lausuntoja löytyykin Kiinan vanhimpia oloja kuvaavassa teoksessa, Historiakirjassa. Siellä kerrotaan, että hallitsija Šuen (2255-2205) uhrasi "vuorille ja virroille". Tässä on kuitenkin hyvin luultavasti tarkoitettu henkiä jotka asuivat noissa paikoissa, mutta kielen lyhyyden ja silloisten ilmaisukeinojen vaikeuden vuoksi jätettiin asia tarkemmin sanomatta. Samassa Historiakirjassa sanotaan ensimmäisestä (Hsia 2205-1766 e.Kr.) hallitsijasuvusta, että sen aikana, hallitsijain hyveellisyyden vuoksi, ei Taivas tuottanut mitään tuhoa, ja vuorien ja virtojen henget olivat rauhallisia. Tätä kohtaa lienee pidettävä ratkaisevana kun on kysymys palveltiinko vanhassa Kiinassa luontoa sellaisenaan vai palveltiinko siinä oletettuja henkiolentoja. Itse luontoa ei siis liene ajateltu henkevöitynä, henkisenä, vaan luonnossa uskottiin asuvan itsenäisiä henkiolentoja.
Mitä sitten tulee Kiinan vanhimman uskonnon varsinaiseen olemukseen, niin siitä voidaan kyllä saada jonkinlainen yleiskäsitys, mutta sen lähempi esittäminen on miltei mahdotonta. Tältä ajalta ei näet löydy mitään mytologiaa, jumalaistarustoa, eikä yleensä mitään maailmankaikkeuden mietiskelyä. Eikä tämä puute liene luettava vain Kungfutsen yksityisistä ominaisuuksista johtuvaksi, vaan paremminkin se on kiinalaisille luonteenomaista; Kungfutse on kansansa tyypillinen edustaja kaikissa oleellisissa suhteissa. Runoilijan luova mielikuvitus on verrattain vierasta Kiinassa. Siellä on kyllä laulurunoutta, lyriikkaa, mutta ei yhtään kertovaa runoelmaa, eeposta. Kiinalainen on taipuvainen enemmän ajattelullaan erittelemään jo olevaa kuin rakentelemaan jotakin omintakeista, hänellä on enemmän taipumusta analyysiin kuin synteesiin. Sama piirre ilmenee kiinan kielenkin rakenteessa, jossa on kyllä loogillista mekanismia ja allegoorista asettelua, mutta vähän tieteellistä tarkkuutta ja vielä vähemmän runollista havainnollisuutta. Kiinalaista ajatusmerkkiä voi verrata länsimaisten kielten sanoihin niinkuin epämääräistä algebran suuretta aritmetiikan määrättyihin suureisiin ja kiinan kielen lauserakenne kokonaisuudessaan muistuttaa paljon algebran verrantoa, kuten professori Grube sattuvasti sanoo.
Yhtä vähän kuin Kungfutsella itsellään, tapaamme koko kungfutselaisessa vanhassa kirjallisuudessa viittaustakaan esim. maailman luomiseen tai luojaan. Tällaiset asiat eivät kiinnitä mieltä; tyydytään rauhallisesti siihen mikä on olemassa, vaivautumatta kyselyineen sen syvemmälle olevaisen perustuksiin. Syiden, seurausten ja suhteiden syvällisemmät selitysyritykset eivät ole koskaan Kiinassa pitkälle päässeet. Kuolemantakaiset ja maailman lopun kysymykset eivät myöskään ole saaneet sanottavaa sijaa kungfutselaisessa kirjallisuudessa. Koko huomio kiintyy nykyhetkeen, johon kategoorinen imperatiivi sovitetaan ilman mitään syvällisempiä perusteluja. Jatkuva elämä kuoleman jälkeen on selviö, sillä ilman sen olettamusta olisi tuo ikivanha esi-isien palvelus mieletöntä. Palkinto- ja rangaistuskäsitteillä on kyllä sijansa, mutta sekä palkinto hyvästä että rankaisu pahasta seuraa jo tämän elämän aikana. Tämän elämän kulkua ei millään tavoin yhdistetä syysuhteeseen kuolemantakaisiin tapahtumiin nähden.
Kaksi seikkaa Kiinan vanhasta uskonnosta on meille täysin varmaa: 1) vainajien palvonta, 2) eräänlainen luonnonuskonto, jonka mukaan koko maailmankaikkeuden ajatellaan olevan täynnä alempia ja korkeampia henkiolentoja. Jälkimmäisestä on jo edellä esitetty erilaisia teorioja. Kumpi on vanhempi, vainajien vai muiden henkien palvonta, sitä on ehkä vaikea varmuudella ratkaista. Kaikkein vanhimmissa esityksissä nämä molemmat jo esiintyvät rinnan.
Tärkein vanhimmista kiinalaisten uskonnollista elämää kuvaavista lausunnoista on kertomus hallitsija Šuen:in hallitusistuimelle noustuaan (2255 e.Kr.) toimittamista uhreista. Hän uhrasi Jumalalle (Šang Ti), Kuudelle Arvovallalle (Lou Tsung), vuorille ja virroille (Šan, Ts'uan) sekä yleensä henkien laumalle (Ts'yin Šen). Tapaus on kerrottu Historiakirjan alkulehdillä.